Monien osaksi pahoin kuluneiden arapialaisten käsikirjotusten joukossa, joita Abu Barak, kirjain kauppias, tavaili sarvilyhtynsä valossa, oli ylimmällä seuraava sisältö:
Damaskossa, kaliifi Osmanin kolmantena hallitusvuotena ja yhdentenä viidettä hänen sukunsa aikana. Antakoon Ainoa hänelle ja teille kaikille rauhallisen vuoden!
Voin kunnioittaa, vieläpä ehkä ihaillakin miestä, joka elää säännöllisesti, jota pidetään mallina, joka jo aikaisemmassa nuoruudessaan antautuu määrätylle uralle ja uskollisesti ja tyynesti noudattaa tätä, kunnes kuolee hyvin kasvatettujen lasten ympäröimänä. Kun keskustelen hänen kanssaan, tuntuu kuitenkin kuin puhelisin hyvin kokemattoman ja yksipuolisen henkilön kanssa. Hän ei koskaan ole ollut tilaisuudessa koettamaan elämää useammilta puolilta; hän ei ole koskaan äkillisen vaikutuksen tähden heittänyt menemään jo alettua työtään ja alkanut uutta. Vaihtelevainen taas yhä uudelleen antautuessaan uudistunein innoin uusiin yrityksiin voittaa jonkummoisen kokemuksen kaikessa, rikkaan monipuolisuuden. Minä rakastan häntä. Hänen luonteensa vivahtelu muistuttaa jalokiveä. Hänen juttelunsa miellyttää korvaani samalla tavalla kuin Ispahanin moskeijan kirjavat arabeskit silmääni. On kuin olisi hänen mielensä kokoonpantu hienommista ja tunteellisemmista aineista kuin muiden. Jos hän tänään esittää mielipiteen, niin hän huomenna ehkä vastustaa sitä, syystä että hänen mielensä on äärettömän herkkä vastustajan esityksille ja syille. Juuri tämän kautta tulee hän useimmin totuutta lähemmäksi kuin kukaan muu, ja jos hän tekee erehdyksen, korjaa hän sen kohta itse.
Mikä on oikeastaan järkähtämätön vakaumus? Onko se yksipuolisuutta, itsepäisyyttä, henkistä hitautta vaiko ylimielistä uskoa omaan arvostelukykyyn? Mikä suuri lahja nopeasti voida asettua toisten ajatus- ja käsityskannalle, miten vilkasta sielun toimintaa! Fanatiikolla, vaihtelevan vastakohdalla, ei ole ollenkaan tätä kykyä, kun hän lausuu varman mielipiteen ja menee kuolemaan sen puolesta, kuten olisi se maan suurin totuus, vaikkakin se väliin osottautuu maan suurimmaksi valheeksi. Hänen ahdas itsepäisyytensä on kuin ihmisten, joita nimitämme puupäiksi.
Miksi pitää sisällään vain yhtä kovettunutta ajatusta, yhtä siementä kuten mitätön luumu eikä sataa siementä kuten muhkea melooni! Kristittyjen jumala kätkee kolme persoonaa yhteen, mutta vaihteleva ainakin kymmenen. Seurustelu hänen kanssaan antaa sentähden samaa vaihtelua kuin seurustelu useamman henkilön kanssa yht'aikaa. Jos joku olisi alinomaa sukkela tai alinomaa jalomielinen, katsottaisi helposti hänen olevan enemmän kuin tavallinen ihminen. Tuntuu sentähden kuin sukkeluus ja jalomielisyys enemmän harvoin kuuluisivat lujaan luonteeseen kuin vaihtelevan — joka kuitenkin aina alenee tavalliseksi ihmiseksi heti sukkeluuden tai jalomielisen teon jälkeen sanomalla tyhmyyden ja tekemällä jotain moitittavaa. Vaihtelevan ystävyys on silmänräpäyksen rehellistä ja lämmintä vaikutusta ja on sillä sentähden erikoinen viehätysvoima. Hänen loukkauksensa on vähemmän haavottavaa, sillä tietää hänen heti tulevan takasin sovittamaan sen. Niin, minä rakastan vaihtelevaa ja olen ilonen voittaessani hänen ystävyytensä, vaikkakin minun joka päivä täytyy vallottaa se uudelleen. Ystävyys taasen, jonka olen sijottanut lujaluonteiseen, hoitaa itsensä; se tulee hänelle jonkummoiseksi velvollisuudeksi — ja itse tuskin sitä muistankaan.
Herraseni, luotan ritarillisuuteenne.
Muuan ritari putosi kerran aution talon ulkopuolella tunkiolle ja hevonen katosi hirnuen erämaahan. Silloin tunsi ritari raskaan käden olallaan ja hänen takanaan seisoi isokasvuinen kulkuri.
— Laita luusi pois, kerjäläinen! — jyrisi ritari ja liikutti vasemman posken isolla käsnällä olevia karvojaan. Hänen kasvonsa olivat keltaset ja silmänsä vinot, mutta kokoonpuristettu suu loisti kuin tuore ruusun marja.
Kulkuri ei vastannut mitään, puristi vaan vaieten leveän kätensä toisen ranteeseen.
— Katsauskin kasvoihisi saattaa minut vakuutetuksi siitä, että sinun tulisi roikkua, — huusi ritari. — Olen varoittanut sinua, roikale, ja nyt isken! Kun tulen kotio, kysytään: Jalo herra, miksi on hikeä otsallasi? — Ja silloin vastaan: Siksi, että kuristin nenäkästä ryysyläistä. — Sitten kysytään: Jaloin herra, miksi naurat? — Silloin vastaan: Ajattelenhan vaan, kuinka surkeasti se raukka ulisi, kun nipistin sitä korvasta.