"Hauskapa nähdä siskoa! Hän on kai sievä morsian. Hän on niin hieno ja soma kuin konfekti. Äiti — Emmi on kaunis tyttö!"
Äiti hymyili. Hän oli onnellinen lapsistaan. Jos Otto nyt olisi ollut ylioppilas, niin olisi tullut liikaa. Sokea, jumaloiva äidin rakkaus oikein säteili hänen kasvoistansa.
Poika tarttui hänen käsiinsä. Ihailtuna oleminen on nautintorikasta.
"Missä on isä?"
"Tietysti konttorissaan, eipä häntä saa edes pukeutumaan. Oikein ikävää Herbertin takia." Tyytymättömyyden varjo lennähti äidin kasvoille. "Sellainen on isä aina."
"Ei mitään", sanoi poika lohduttaen; "olkoon puettu tai ilman, hänestä täytyy pitää."
Hän sai kiitollisen katseen näitten sanojensa takia, he puristivat toistensa käsiä; ei ollut pilveä perhe-elämän taivaalla.
* * * * *
Konttoripöytänsä ääressä istui isä kumartuneena yli ison kassakirjan ja nojaten päätään käsiinsä. Mutta hän ei työskennellyt.
Siinä oli kaunis pää, parta aaltoileva ja harmaa. Mutta kun hän nyt istui siinä yksin, oli hänen asennossaan jotain tuskastunutta painostusta — keskeymätön, kalvava levottomuus oli piirtänyt syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Ne olivat erikoisen hennot nuo kasvot.