Hän istui kokoon vaipuneena. Harvoin hän tätä ajatteli, oli paras haihduttaa nuo ajatukset. Hän oli aina toivonut, että saisi tilaisuuden suorittaa takasin, mutta ei ollut onnistunut.
Nyt oli tilinteko taasen.
Mitä kekseliäisyyttä olikaan hänen täytynyt käyttää peittääkseen vajausta —. Se oli onnistunut. Mutta se kasvoi kuin lumivyöry. Nyt ei voinut pitkälti viipyä. Sen täytyi vyöryä heidän kaikkien yli, nyt näki hän sen. Hän oli kaikin voimin vastustanut sitä, ja odottanut pelastusta — turhaan. Nyt loppuivat hänen voimansa.
Ennen ensi joulua — —. Niin. Ei kauempaa.
Tuntui kuin olisi säälimätön käsi tarttunut hänen kurkkuunsa.
Onnettomuus painoi häntä hautaa kohti. Jospa hän vaan saisi kuolla sitä ennen. Kuolla omaistensa ympäröimänä, viimeiseen saakka nauttien heidän rakkauttaan, jonka takia hän oli uhrannut niin paljon — senkin, jota ei kellään ole oikeus uhrata. Nyt oli vain yksi onni, se oli tämä.
Hän risti kätensä ja rukoili kuin lapsi tuskassaan, rukoili sitä ainoaa vedet silmissä.
Ennen ensi joulua — ensi joulua! Ja tämän viimeisen tahtoi hän tehdä niin valosaksi ja iloseksi, viime juhlanaan tahtoi hän ahmia heidän hellyyttään.
Hän ei moittinut itseään, tunsi vain tuskaa. Jos hän olisi saanut alkaa alusta, niin olisi käynyt samoin. Hän ei voinut sanoa: ei — heille; hän ei voinut kestää tyytymättömyyttä — heidän puoleltaan; ei sanoa totuutta — heille. Siinä kaikki.
Hän ei voinut elää ilman hellyyttä, siksi oli hän sen ostanut —- ostanut sitä niin kauan vaimoltaan ja lapsiltaan, että nyt oli kunniaton mies.