Mutta nyt on ruoka valmis. Puuropata nostetaan tulelta — — kolistellaan hellan renkaita ja sitten merkitsevä äänettömyys.

"Hanna! otas perunat esiin!" käskee äiti ja määräys täytetään täsmällisesti. Itse asettaa hän lipeäkalan kivivatiin. Se levittää höyryä hänen ympärilleen. Odotus on jännittynyt ylimmilleen. Ainoastaan isä näyttää välinpitämättömältä; se kuuluu hänen arvokkuuteensa. Vasta kun kala asetetaan pöydälle, panee hän lehden pois.

"Kas niin, nyt on ruoka pöydässä", sanoo äiti lapsille ja vilauksessa ovat he paikoillaan.

Ja nyt on joulu tuvassa. Ei lahjoja ja vastalahjoja, ei kuusta makeisineen, mutta ateria niin vankka, tyytyväisyys niin sydämellinen, että sen muistaa koko vuoden.

"Isoisä, nyt on puuro pöydässä", sanoo isä. Ja "isoisä" kömpii pöydän ääreen.

Ei ajattele hän enää, että rattaat olivat painavat ja tie pitkä, tai että nuorempain jalkain olisi ollut se matka tehtävä. — Ainoastaan puuroa — puuroa!

Kansanystävä.

Uusi maaseutulehti oli hyvin kannattanut loppuun kuluneena vuotena ja sen toimittaja oli hienon käytöstapansa ja pienten samppanja-aamiaisten kautta tullut hyvin "muotiin." Hänen lehtensä oli maltillisesti kansanystävällinen eikä astunut kenenkään varpaille; oli kevytsisältöinen ja huokea ja nähtiin se niin köyhän töllissä kuin rikkaan talossakin.

Yritys oli onnistunut.

Uudeksi vuodeksi aikoi toimittaja muuttaa Tukholmaan ja tehdä lehdestään työväenliikkeen äänenkannattajan, ja häntä onniteltiin yleiseen tuuman johdosta, sillä hän tuntui valetulta johtajaksi, eikä hän koskaan tekisi itseään syypääksi liioitteluun. Siihen mieheen voi luottaa, siitä oltiin yhtä mieltä.