* * * * *
Yhdessä menevät Alfrida ja Aukusti rautatieasemalle. — Ei ole enää aikaa pakinoihin. Lämmin käden lyönti vaan ja arasteleva suutelo. — Juna vihelsi ja lähti.
— Olkoon Jumala kanssasi! — kuului Alfridan hiljainen huokaus Aukustille, hänen seistessään vaunun rappusilla junan ollessa jo liikkeellä. — — —
Ajatuksiinsa syvälle vajonneena asteli Aukusti kotiinsa rautatie-asemalta. Käveli sitten kammarissaan pitkän aikaa edes ja takaisin lattialla — poltti paperossin toisensa perästä.
Äkkiä seisahtuu hän, kääntyy tulisesti ympäri ja ryhtyy kiihkeästi työhönsä. — Vinhasti suhisee "pensseli" paperilla hänen maalatessaan maisemakuvaa Tampereen ihanasta ympäristöstä.
VII.
Aukusti on nuori kameralisti. Kotoisin on hän Tampereelta — läkkisepän poika sieltä.
Tultuaan ylioppilaaksi, oli Aukusti muutaman vuoden noin kotosalla vaan — mitään lukematta. Ei saanut mistään rahoja, joilla olisi Helsinkiin lähtenyt. Tuo häntä kyllästytti — ja sekö lie syynä, että poika oli vähällä oikein hurjaksi käydä? Rupesi pahoin juopottelemaan.
Kun Aukustin lukutyö oli näin keskeytynyt, koetti hän vähän ansaita maalauksillaan. Hän maalaili suurentaen muotokuvia valokuvain jälkeen sekä pieniä maisemataulujakin ja oli myös tavallisena maalarina. Siihen oli hänellä taipumusta itsestään ja siitä sai hän vähän rahoja. Mutta nuo rahat alkoivat yhä enemmän huveta väkijuomiin. Köyhälle äidille ei niistä tahtonut paljoakaan riittää, vaikka Aukusti vieläkin oli kodin ruo'assa ja vaatteessa.
Suuret toiveet olivat Aukustin vanhemmilla olleet tästä pojastaan, hän kun oli lyseota käydessään ollut niin ihmeen terävä- ja hyväpäinen — käytökseltään harvinaisen hiljainen ja siivo.