VI.
Tuulonen huojuu niin pehmeästi. Taivas on ohuessa tasapilvessä — näyttää niin totiselta ja vakaalta. Tuntuu kuin tummahko suruharso olisi levitetty heleäteräisistä kukista ja moninaisista tuoksuista rikkaan kesäluonnon hartioille.
Laineet pienen Pyhäjärven vihreärantaisissa lahdelmissa vierivät niin verkalleen, niin hitaasti. Ja hiljalleen pieni höyrypaattikin tuolla järven selällä kiitää eteenpäin, luoden vettä halkaistessaan matalat, mutta kuitenkin vaahtoiset vyöryeet laidoilleen.
Pitkin Pyynikin harjannetta astuvat tuolla — verkalleen hekin — Alfrida ja Aukusti. Tasaisella, leveällä santatiellä astuntansa on niin kevyttä. Käyvät siellä korkealla kuin surevat keijukaiset. Pysähtyvät tuon tuostakin, kunnes istahtavat penkille petäjien väliin kummun laiteelle. — Siihen Pyhäjärven kirkas läikkypinta avautuu heidän ihailtavakseen — järven saaret ja lahdelmat ovat kaikki nähtävissä. Muuan soikko lahden pohjukka pistäytyy aivan likelle istujain penkkiä — siihen heille kuvastimeksi. Sen pinta on nyt jotensakin tyyni. Vain tuolla syrjemmällä on vesi nähtävämmin pyreessä. Siellä, näet, uiskentelee vähäinen muikkuparvi, huomauttaen siten katsojille, että on niillä eloa, noilla Vellamon pikku asukkaillakin — eiköhän ole myös iloa, eikö kärsimystä ja sortoakin?
Kau'an istuvat siinä Alfrida ja Aukusti äänettöminä — ajatuksissaan.
Vihdoin sanoo Aukusti surullisesti:
— Sinä menet siis, niinkuin olet luvannut, tiistaina aamujunalla
Viipuriin? — Oi, kun en taida pidättää sinua!
— Kyllä pitää mennä. — Tuo vankilassa olonikin nyt on kaikkien suussa. Ehkä unhoittavat, kun olen poissa, tai kumminkin — —
— Saanko minä seurata sinua rautatielle?
— Niin mieluisasti, jos vaan sinulla itselläsi on siihen halua.