— Mitä tämä nyt oikein on? Pidättekö Te minusta, vai oletteko hullu? — huudahtaa Alfrida. Ääni värähtelee surullisen ärtyisästi ja silmäkuoppiin ilmenee jotain painavaa.
— E—n, vaan — —
— Mutta minä pidän Teistä! — jatkaa tyttö reippaasti ja heleästi. Hän vetää Aukustia, joka aikoo itsensä irroittaa, ja likistää häntä syliinsä — hymyillen veitikkamaisesti.
— Tehän pidätte kaikista.
— Kuka sen on sanonut, että minä kaikista pidän?
— Hm. — Pidättehän Te kenestä hyvänsä, kuka vaan luoksenne tulee.
— Te pidätte siis myös kaikista, joiden luo menette.
— En; ja sitä paitsi olen toisen kerran eläissäni tällaisessa paikassa.
— Niin, niin — vai toisen kerran! Saman tekevä; kyllä vielä kerkiitte käymään useamman — —. Vai minä pitäisin kaikista, jotka käyvät luonani — kylläpä olisi pitämistä!
— Mutta miksi sanoitte pitävänne minusta?