— Sanoinhan leikilläni — ja sitä paitsi onhan minulla lupa pitää, kun kerta olette tullut luokseni — — "Aukusti"! — Se oli silloin, niin —. Minulla oli kerta "Aukusti", hyvin Teidän näköisenne, ja minä rakastin häntä. — Oih! — Te ette usko, että tällainen ihminen olisi koskaan puhtaasti rakastanut; vaan — se oli silloin. Joll'en sitä silloin olisi, en varmaan myös olisi, mitä nyt olen — —.
— Alfrida! Rakastanut olen minäkin, rakastanut ja kärsinyt.
— Siis Tekin! Kuka? — ketä? — — Ah; ei keskustella näistä! Se on joutavaa. Parempi, että menette pois täältä!
— Enkö saa jäädä? Miksi jäädä? Mitä hyötyä? Minä haluan — No, kuinka tahdotte!
II.
— Hyvä Aukusti! Sinä et saa olla turhamainen! Sinä tiedät, mikä minä olen. Sinä luulottelet nyt pitäväsi minusta, mutta huomenna voit jo ajatella toisin. Ja jos vaikka rakastuisitkin, mitä siitä? Tämmöisenä kuin olen, en minä saata enää yksin sinulle kuulua — minähän kuulun kaikille. Miksi sen tähden käytkään täällä niin useasti? Ole hyvä ja mene nytkin kotiisi!
Alfrida heittäytyy tuolin karmilla lepäävälle käsivarrelleen, vaipuu ajatuksiinsa ja huokaa hetken perästä hiljaa, mutta raskaasti:
— Minä kurja! Kaikki on mennyt — eloni onni ainaiseksi kadonnut!
Jäljellä on vaan kuolema ja helvetti.
Sitten syöksyy hän äkkiä seisaalleen, iskee tuimasti silmänsä Aukustiin ja huutaa:
— Mene pois, oitis pois! Elä kiusaa minua! Tiedä, että kärsin sinun olostasi täällä! — Mutta kohta hän jatkaa levollisemmin (silmissä kuvastuu hellyyttä ja vilahtaa kyynel): muista, Aukusti kulta, ett'et turmele elämääsi ja kadota onneasi, niinkuin minä!