(Patruuna Stockman nostaa päätään, heittää tuiman silmäyksen Mikkoon ja rypistää tuuheita kulmakarvojansa — sitten hän heittäytyy taas tuolille longalleen. Kuntalaiset katsoa tirkistävät Mikkoa, toiset säälien, toiset nauraa virnistäen.)
TIENSUUN MIKKO (rykien, voihkien ja ahdistuneesti hengähtäen sekä eteenpäin kumartuneena ja pidellen selkäänsä). Pyytäisin herra esimiestä olemaan armollinen ja ottamaan täällä kokouksessa keskusteltavaksi, eikö kunta antaisi minulle vähän ruoan apua, sillä —
Patruuna STOCKMAN (katkaisten Mikon puheen tiuskaisee hänelle). Eks Te ymmärtä, et täs kokoukses ei taidet kettä autta? Se asja täytty enst kirkos kuulutta.
TIENSUUN MIKKO (säikähtyen). Voi — voi, herra patruuna ja muut! — Jos se avun antaminen niin pitkälle menee, niin enpä sitten enää taida apuanne tarvitakaan, sillä (tarttuen ensin rintaansa, sitten selkäänsä) tunnen elämäni lopun lähestyvän. (Mikko alkaa vapista.) — Voih! (huudahtaa hän ja tarttuu taas kiivaasti kaksin käsin selkäänsä).
Torpp. HEIKKILÄ (menee tukemaan Mikkoa ja, autettuaan hänet penkille istumaan, sanoo säälien). Kylläpä Te, Mikko parka, olette kovin heikko.
ESIMIES (säälivästi). Mutta kuinkas Te, Mikko, olettekaan noin heikoksi ja huonoksi tullut? — Muistanhan minä, että Te vielä joitakuita vuosia sitten olitte rivakka työmies patruuna Stockmanin tehtaassa.
(Patruuna nyppii levottomasti kellonviljojaan ja näyttää tuskaantuneelta. Muut kuntalaiset ovat, toiset istualtaan, toiset nousten seisomaan, kääntäneet katseensa tutisevaan Mikkoon.)
TIENSUUN MIKKO. Niin minä kyllä olinkin. Mutta minä tulin siellä oluttehtaassa kovin juomahimoiseksi. Rupesin haluamaan aina enemmän ja enemmän olutta. Eikä olutkaan minua enää yksin tyydyttänyt, vaan aloin kiihkeästi tahtoa myös viinaa ja muita väkevämpiä juomia. Join melkein kaiken palkkani, joinpa enemmänkin. — Mitä vaimoni sai kokoon sukkain kutomisella, pyykin pesulla ja muulla työllään, sillä hän osti ruokaa lapsille, itselleen ja — mi-minullekin. Mutta riistinpä minä usein vielä hänenkin pikku säästöjänsä väkijuomiini. — Voi vaimoparkaani! (huudahtaa Mikko kolkosti voihkavalla äänellä ja alkaa entistä enemmän vapista torppari Heikkilän häntä tukiessa). — Nyt on rakas vaimoni (Mikko heltyy itkemään) jo autuaitten maassa, lapsistani ovat myös toiset haudassa, toiset maailmalla — ja minä, viheliäinen, värisen tässä haudan partaalla neljänkymmenenviiden vuotisena, ijässä, jota sanotaan ihmisen parhaaksi miehuuden ajaksi.
(Naisia tyrskähtää säälistä äänekkääseen itkuun ja miehetkin pyyhkivät silmäkulmiansa. Patruunan kasvot synkistyvät, hän rypistää kulmakarvojaan ja yrittää nousta, mutta jää kuitenkin istumaan.)
ÄÄNIÄ joukosta (valittaen). Voi miesparkaa!