Taavetti. Ompa tosiaankin! Ja kun minäkin olin juuri kahden vaiheilla. Parasta lie sentään kysyä Heikiltä itseltään kun tyttökin jo tuli (menee).
7:s Kohtaus.
Koponen (yksin). sitte Annaliisa, vihdoin Pekka.
Koponen. Kyllä tämä on merkillistä. En käsitä enää laisinkaan olenko minä hullu, vaiko nuo toiset menettäneet järkensä. Sillä kun saavun tänne morsiantani tervehtimään, alkaa täällä muuan puolipöhkö mies minua hantlankariksi "karahteerata". Sitte vaatii lemmittyni äiti minut tutkittavakseen, jossa minä en saa sanoa häntä rouvaksi, en hyväksi enkä paljo miksikään. Ja samaan otteeseen tulla pöllähtää kuuma kahvipolttimo nenäni eteen, ja kuin taivaasta tipahtaa myöskin naurava mies samaan mylläkkään, sekä morsiameni… hm! Olen minä nyt ollut kaupoissa jos jonkinmoisten kollojen kanssa, mutta kyllä tämä sentään menee jo minun kauppatietojeni yläpuolelle… Jo tässä tekisi mieli jättämään koko naimispuuhat, mutta tytöllä kuuluu olevan vähin varoja… Ja niillä minä kyllä pääsisin edes kerran vapaaksi karhuistani… Eikä tyttökään hullumpi ole. Harmillisinta kaikista että minun on täälläkin pitänyt tehdä pikkuvelkoja, kun ei tuo Kekäläisen veitikka ole lähettänytkään rahoja vaikka lupasi… Jos nyt kesken kaiken räätälit, suutarit ja sen semmoiset kävisivät vielä kimppuuni, niin menisi hukkaan koko hyvät humalat… Oh!
Annaliisa (tulee hämillään). Erkki — suotko anteeksi?
Koponen (iloisena). Sinä lemmittyni! Eihän sinulla mitään pyydettävää ole. Päin vastoin.
Annaliisa; Olen kovin pahoillani.
Koponen. Mitä niistä kaikista! (veitikkamaisesti). Mutta tiedätkös lemmittyni mikä möllikkä tuon kahvipolttimon tuohon heitti.
Pekka (kurkistaa nurkan takana). Jahah.
Annaliisa (levottomana itsekseen). Se oli varmaankin isä. Ja hän sanoo sitä möllikäksi… voih… minua hävettää.