Jo tällä kertaa Braseborgissa ollessani solmittiin ystävyyden side minun ja kartanossa pysyväisenä ruotuvaivaisena olevan sokean Matin välillä. Hän lienee silloin ollut noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Ei hän koskaan ollut päivän valoa nähnyt, oli sokeana syntynyt. Mutta iloinen ja tyytyväinen hän aina oli. Varsinaisena toimena oli hänellä voin kirnuaminen, joka tapahtui veivaamalla ratasta, mikä pani kirnussa olevan monihaaraisen männän pyörimään. Tätä yksitoikkoista työtä tehdessään hän alati lauleskeli, milloin ei kukaan häntä puhutellut. Joutohetkinään hän lauluansa kanteleen sävelillä säesti, ja silloin loistivat hänen kasvonsa, vaikka silmät tylsinä olivatkin. Minä kerroin hänelle maailman kauneudesta, josta hänellä ei mitään käsitystä ollut. Kirkossa hän kävi joka pyhä, tavallisesti jalkaisin sauvansa opastamana. Uimassa oli hän usein veljieni ja minun kanssa, menemättä tietysti syvemmälle, kuin että jalat pohjaan ulottuivat.

* * * * *

Kun kolmannen kerran, keväällä 1858, Joroisiin tulin, jäädäkseni sinne isän ja veljieni kanssa koko kesäksi, ei isoisää enää ollut olemassa. Hän oli nukkunut kuoleman uneen maaliskuulla samana vuonna.

Kuten lapsuuteni kodeista kertoessani mainitsin, pidettiin majuri Aminoffia hyvin rikkaana. Kuollessaan omisti hän Joroisten pitäjässä yhdysviljelyksessä olevat Braseborgin ja Stendalin ratsutilat sekä Ylä- ja Ala-Immolan perintötilat ja erään niistä erillään, jossain Saimaan saaressa olevan tilan, joka oli lampuodin hallussa, ynnä Leppävirtain pitäjässä toisen puolen Oravikosken sahasta. Muutamia vuosia ennen oli hän myynyt Juhanalan kartanon sahoineen, jo aikaisemmin oli hän omistanut muitakin sahoja ja maatiloja. Arvopapereita tiettiin hänellä olevan melkoiset määrät, venäläisiä ja Saimaan kanavan obligatsioneja.

Kun majuri sairastui, käski hän suosikkinsa Örnbergin kiireimmän kautta yötä myöten ajamaan Viipuriin, tuodakseen isäni sieltä. Jonkun päivän kuluttua saapuikin isäni; mutta sillä välin oli potilas menettänyt puhetaitonsa ja käynyt niin heikoksi, ettei kyennyt kirjoittamaankaan. Tuskissaan vain kädellänsä viittaili erääseen suuntaan ja jo seuraavana yönä hän kuoli.

Isäni velvollisuus oli nyt ottaa vainajan omaisuus huostaansa. Rahoja oli talossa kaikkiaan noin sata ruplaa; niistä suurin osa eräässä salalaatikossa. Mutta arvopaperia ei löydetty ainoatakaan, vaikka kaikki paikat tarkoin tutkittiin vainajan huoneissa ja niiden ulkopuolellakin. Vainajan viittaamassa suunnassa oli pellolla vanha kellari, joka jo kauan oli ollut käyttämättä. Arveltiin että salainen aarreaitta ehkä oli tämän kellarin yhteydessä. Se hajoitettiin ja ympäristökin tutkittiin, mutta ei sieltäkään mitään löydetty. Ja vielä tänäkin päivänä on majuri Aminoffin arvopaperien säilytyspaikka tietämättömissä. Vaan ehkäpä se vielä joskus sattumalta löytyy.

Seuraavana vuonna kuoli mummi.

Majurin perillisiä oli kuusi: me kolme veljestä ja kolme serkkua. Toistaiseksi jäi meidän perintömme jakamatta isäni hoidon alaiseksi. Ainoastaan muille henkilöille testamentissa tehdyt säädökset suoritettiin. Omituisuutena mainittakoon, että testamentti määräsi mummin veljenpojalle, senaattori J.A. von Bornille muun ohessa kaksi talon vanhinta hevosta ja vanhimmat vaunut. Isäni, pesän selvittäjänä ehdotti, että ne korvattaisiin rahasummalla, mutta siihen ei senaattori suostunut, vaan vaati, että testamentin sanoja noudatettaisiin. Nuo hevoset ja vaunut näin minä sittemmin monta vuotta Helsingin kaduilla.

Maatilojen hoitajaksi hankittiin Ruotsista eräs hyvillä todistuksilla varustettu herrasmies, joka kyllä osoittikin olevansa taitava maanviljelijä, mutta myös osasi panna rahoja runsaasti liikkeelle. 1860 vuoden sato oli huono ja seuraavan vuoden vielä huonompi. Tulot eivät kustannuksia korvanneet, ja tilat sen vuoksi myytiin polkuhintoihin.

Äskenmainittuina vuosina asuimme veljeni ja minä taas kesällä Joroisissa, ja hauska siellä oli olla. Tätä pitäjää sanottiin siihen aikaan "pikku Pariisiksi". Siellä oli useita herraskartanoita, joissa melkein kaikissa oli paljon nuorta väkeä, ja seurustelu oli hyvin vilkasta. Neljässä kartanossa, Järvikylässä, Paajalassa (Ornevik) Kotkassa ja Frugårdissa asui Grotenfeltejä, vanhoja ja nuoria, Pasalassa leskivapaaherratar Rehbinder poikineen ja tyttärineen, Puomilassa leskirouva Paldani, Koskenhovissa kruununvouti Sahlstein ja kirkonkylässä nimismies Backman, joilla kaikilla oli suuret perheet. Vierasvaraisessa isossa pappilassa oli niinikään nuorisoa. Kun koko "sosieteetti" oli koossa, oli se tosiaan suurilukuinen, ja kaunottariakin oli joukossa.