Viimeistä kertaa olin Vääräkoskella muutamia viikkoja kesällä 1873 vaimoni kanssa. Olimme äskettäin kadottaneet esikkomme, jota haikeasti kaipasimme, emmekä siten olleet aivan alttiit kesän suloutta nauttimaan. Painostavasti myöskin vaikutti isäni surkea tila. Hän oli saanut toisen halvauksen, ei osannut enää ymmärrettävästi puhua eikä mihinkään toimeen kyennyt. Käveli vain vaivoin huoneissa sauvansa nojassa.
Kun isä seuraavana vuonna kuoli, joutui Vääräkoski emintimäni omaksi. Hallittuaan sitä pari vuotta, hän sen myi harmittavan halpaan hintaan. Kun kauppaa hierottiin, muistutin häntä tilan oivallisesta metsästä, jota isä-vainaja niin huolellisesti oli säästänyt, ja neuvoin asiantuntijalla luettamaan puut, jotta metsän arvo selville saataisiin. Mutta hän ei neuvoani noudattanut, vaan luotti voutinsa vakuutukseen, että 50 tuhatta markkaa oli runsas hinta niin hallan-arasta tilasta kuin Vääräkoski on. Ja se myytiin tähän hintaan. Ostajat saivat hinnan monin kerroin korvatuksi metsästä myymillään puilla. Nyt on tila valtion varoilla lunastettu ja palstatilallisille jaettu. En luule heidän siellä menestyvän haaskatun metsän ääressä.
VI.
PARI ELÄINTARINAA.
Olen näissä muistelmissani maininnut monta lapsuuden ja nuoruuden ystävää. Mutta uskollisimmista on kaksi jäänyt mainitsematta, Hektor ja Kastor. Ne eivät eläneet yht’aikaa. Toinen elosti 1850-luvun keskivaiheilla, toinen sen loppupuolella ja seuraavan kymmenluvun loppuun asti. Eri rotua ne myöskin olivat, erikarvaiset ja eriluontoiset.
Hektorin vanhemmista oli toinen nähtävästi ollut jäniskoiran rotua ja toinen jotain isompaa, rotevampaa lajia. Se oli ruskea- ja sileäkarvainen, pitkäkoipinen ja luppakorvainen, jommoisia jäniskoirat meillä tavallisesti ovat, mutta isompi ja rakenteeltaan vahvempi. Silmät suuret ja älykkäät, milloin haaveellisen sameat, milloin säteilevän kirkkaat.
Pikku penikkana Fredrik veljeni ja minä sen saimme, sitä vaalimme, kasvatimme ja rakastimme. Ja uskollinen ystävä siitä tuli. Molempiin meistä oli se yhtä kiintynyt. Mutta minun seurassani se paremmin viihtyi siitä syystä, että olin liikkuvaisempi kuin veljeni, enemmin oleskelin ulkona, juoksentelin, hommailin ja peuhasin. Monet konstit se oppi: istui, hyppäsi jotenkin korkealla pidetyn kepin yli, "apporttasi", oli koskematta sokeripalaan ennen kuin siihen luvan sai, piti samaista herkkua tyynesti turvallaan kunnes sai käskyn heittää sen ilmaan ja sitten kaapata suuhunsa, y.m. Juoksi mielellään hevosena, päitset päässä ja ohjaksia totellen, kun vain ei ollut mitään vedettävänä. Mutta vetojuhdaksi se vastahakoisesti taipui. Sille hankittiin täydelliset valjaat, länget, mäkivyöt, vemmel. Talvella se valjastettiin kelkan ja kesällä pienten nelipyöräisten kärryjen eteen, mitkä olivat siksi isot, että minä, joka silloin olin noin kymmenvuotias, mahduin niihin istumaan. Rapatilassa ollessamme vedätin joskus Hektorilla ja noilla kärryillä hiekkaa niiden pienten puutarhojen käytäville, joissa siellä puuhailin ja joista ennen olen kertonut. Juhtana ollessaan oli Hektor aina tyytymättömän näköinen. Jos olisi osannut puhua, olisi se varmaankin sanonut: "olkoon menneeksi, koska sinä, Viktor ystävä, niin tahdot; mutta eihän tämä tällainen toimi koiran virkaan kuulu". Kuinka voimakas se oli, osoittaa seuraava tapaus.
Oli kaunis kevätpäivä. Lumi ja jää oli kaupungin kaduilta jo suurimmaksi osaksi sulanut. Mutta pohjoispuolella olevien talojen katveessa oli vielä siksi paljon iljannetta, että reki siinä luisti. Olin Hektorin valjastanut kelkan eteen ja mentiin ajamaan tuota iljannetta myöten. Fredrik veli juoksi edellä, jotta hevoseni pysyisi oikealla tolalla. Mutta sinne ilmautui eräs iso vieras koira, joka Hektoria nuuski ja ärsytti. Tämä suuttui, vieras pelästyi ja lähti kiitämään käpälämäkeen. Hektor perässä, lennättäen kelkkaa ja minua huimaavaa vauhtia paljaita katukiviä myöten pitkän matkan päähän. Kelkan rauta-anturat tulta iskivät, vaan Hektor ei ollut millänsäkään. Kuorma ei sen intoa vähimmässäkään määrässä hillinnyt. Mutta vihollinen, jolla ei mitään kuormaa ollut, jäi tietysti saavuttamatta.
Hektor ei koskaan pyrkinyt tai jäänyt yöksi huoneisiin, vaan meni aina, kaupungissa sekä maalla nukkumaan hevostallin ylisille, missä se kaivautui heiniin. Rapatilassa tehtiin sille yömajaksi sievä ja mukava koppi ja koetettiin jos jollain tavoin totuttaa sitä siinä nukkumaan. Mutta turhaan. Jos se pantiin kahleisiin, jotta kopissa pysyisi, ulvoi se koko yön.
Surkean lopun sai Hektor parka. Se oli talvella polttopuita hakemaan lähteneen tallirengin kanssa mennyt Rapatilaan ja jäänyt sinne yöksi, jolloin susi sen tappoi ankaran ottelun jälkeen. Minun ja koko talon suru oli suuri.