Kastarin kanta-isä lienee ollut bernhardilaista rotua, mutta monta polvea oli varmaankin välillä ollut. Se oli kookas, pitkäkarvainen, musta muutoin, otsassa vain valkoinen viiva ja toinen koipi niinikään osaksi valkoinen. Silmät pienet, mutta terävät.
Senkin pentuna saimme, pienenä pallerona. Olin sen tullessa noin 14-vuotias ja koetin sitä opettaa tekemään samat konstit kuin Hektor aikanaan oli osannut. Vaan se oli turhaa työtä. Kastor katseli minua vain vakavasti silmiin ikään kuin olisi arvellut: älä hassuttele, veli kulta. Ei se älytön ollut, päinvastoin hyvinkin viisas; mutta joutavia temppuja se ylenkatsoi, pitäen virkanaan talon vartioimista sekä totista seurustelua talonväen kanssa.
Sillä oli hyvin säännölliset tavat. Tarkasti piti se silmällä milloin aamukahvi meille pojille vietiin ja seurasi silloin aina palvelijaa meidän huoneeseen. Sen piti saada kahvista osansa, ja se saikin viimeiset tipat kummastakin kupista, teevadille kaadettuina. Huoneissa se ei kauan viihtynyt. Sen mieluisin olinpaikka kaupungissa sekä maalla oli portin suu, missä se istui tai makasi. Jos vieras tuli, ei se haukkunut eikä murahtanut, seurasi häntä vain kintereillä siksi kun joku talon väestä vieraan kohtasi, ja vieraan lähtiessä se häntä portille saattoi. Määräaikoina saapui se keittiöön ruokaansa saamaan. Kun kaupungissa joku talon väestä läksi ulos kävellen tai ajaen, juoksi Kastor aina vartijana perässä. Se saattoi isännän hovioikeuteen, pojat kouluun, palvelijat asioille, tallirengin vedennoudantaan. Ei se ollut keneenkään meistä erityisesti kiintynyt, vaan kohteli meitä kaikkia puolueettomalla ystävyydellä. Maalla, s.o. Vääräkoskella, se ei katsonut yksityisten henkilöiden vartioimista yhtä tarpeelliseksi kuin kaupungissa, arvellen kaiketi, ettei heitä siellä rauhallisissa oloissa mikään vaara uhannut, ja seurasi sen tähden harvoin ketään ulkopuolelle talon piiriä. Mutta jos varustuksista arvasi, että oltiin menossa kaupunkiin, silloin se häntäänsä heiluttaen juoksi edeltäpäin jonkun matkaa kaupunkia kohti. Sillä laputtaminen kaupungin ja Vääräkosken välillä oli paras huvitus, jota se ei koskaan laiminlyönyt, milloin siihen vain tilaisuutta tarjoutui. Vielä silloinkin kun ikä painoi, jalat olivat kangistuneet ja Kastor parka ei enää jaksanut juosta tuota 16½ kilometrin matkaa, teki se usein rohkeat yritykset. Juoksi niin pitkälle kuin voimat sallivat, seisattui sitten surullisen näköisenä, poikkesi tien viereen ja odotti siellä siksi kun kaupungista palattiin, vaikkapa iltamyöhään asti. Kotiin tultuaan kovin uupuneena näytti se kuitenkin iloiselta ja ylpeältä ikäänkuin olisi itse luullut kaupungissa käyneensä tai ainakin tahtonut kotiväelle sitä uskotella.
Jo nuorena ollessaan oli Kastor saanut päähänsä omituisen vian. Toinen puoli päälakea kohosi ja laskeutui joka hetki säännöllisesti niinkuin sitä olisi liikuttanut voimakas valtasuoni. Omituisuutena oli sillä sekin, että se kyljellään maatessansa tuon tuostakin rajusti liikutti koipiaan, juosten unissaan.
Vanhuutensa viimeisinä vuosina vietti Kastor kesät talvet
Vääräkoskella, ja siellä se nukkui kuoleman uneen noin 14-vuotiaana.
Se haudattiin siihen puistoon, minkä minä olin raivannut kosken toisen
haaran takana olevaan metsikköön.
* * * * *
On olemassa paljon kertomuksia hevosten ihmeteltävästä muistista.
Niihin voin lisätä seuraavan.
Lapsuuteni kodeista kertoessani olen maininnut, että äitini isä Joroisista lähetti vanhemmilleni lahjaksi kaksi kaunista hevosta. Mainitsin myöskin, että ne ensi kerran Viipuriin tultuaan saivat marssia takaisin Joroisiin ja sitten jälleen kulkea tuon 20 peninkulman matkan, jonka jälkeen ne Viipuriin jäivät. Mutta koti-ikävä lienee niitä vaivannut, halu päästä takaisin syntymäseuduilleen.
Oltuaan monta vuotta Viipurissa — muistelen kuulleeni viisi vuotta —, pääsi toinen noista hevosista karkaamaan. Täyttä laukkaa juoksi se ulos kaupungista ja Pietarin "lopotin" (esikaupungin) kautta suorinta matkaa n.s. Karjalan maantielle, jota myöten Ruokolahden, Puumalan ja Juvan pitäjien halki kuletaan Joroisiin. Arvattiin, että se oli lähtenyt matkalle syntymäkotiinsa. Tallirenki lähti takaa ajamaan. Kuulustellessaan tien varrella asuvilta, sai hän monessa paikassa tietää, että musta hevonen oli ohitse juossut niin kovaa kyytiä, ettei kenenkään mieleen juolahtanut yrittää ottamaan sitä kiinni. Niin kesti takaa-ajoa Puumalan salmelle asti. Vuoksen poikki oli karkuri uinut, mutta Puumalassa nousi sille tie pystyyn. Oli nähty sen kulkevan rannalla, miettien uskaltaisiko lähteä uimaan tuon leveän salmen yli. Ja siellä oli eräs mies sen kiinni saanut. Siten joutui se takaa-ajajan käsiin.
Joka on kulkenut tuota tietä Viipurista Puumalan salmelle, hän tietää, että tällä matkalla on useita tienhaaroja eri suunnille. Mutta karkuri, joka moneen vuoteen ei ollut sitä tietä kulkenut ja silloinkin vain kerran pohjoiseen suuntaan, ei oikealta tieltä eksynyt. Hevosen muistia siinä tosiaan kysyttiin.