Omituinen eliö oli muutoinkin tuo samainen "Ukko", joksi sitä sanottiin. Se oli aina vihainen ja tyytymätön. Ei sitä mitkään hyväilyt tai herkut lepyttäneet; aina se pyrki puremaan sitä ihmistä, joka uskalsi sitä lähestyä. Tallirenki oli sen kanssa pahemmassa kuin pulassa. Mutta tavattoman väkevä hevonen se oli. Mainitsen erään esimerkin.
Kuormien kuletuksessa on Viipurissa keväisin pahana vastuksena se pitkä silta, "Turun silta", joka vanhasta kaupungista linnasaaren ohitse vie Tervaniemelle eli "Pyhän Annan" kaupungin-osaan. Se paljastuu lumesta ja iljanteesta paljoa aikaisemmin kuin kaupungin kadut ja ympäristön maantiet, ja silloin saa siellä nähdä sydäntä särkevää eläinten rääkkäystä, kun hevosia pakoitetaan vetämään raskaita rekikuormia tuota paljasta siltaa myöten.
Eräänä keväänä oli Rapatilasta reellä tultu joitakin tavaroita kaupungista noutamaan. Huonon kelin tähden oli reen eteen varmuuden vuoksi valjastettu kaksi hevosta, ja Rapatilan työhevoset eivät suinkaan olleet heikkoja. Mutta kun kuormalla sitten oli palattava tuota paljasta siltaa myöten, niin huomattiin että kuorma oli liian raskas kahdellekin hevoselle. Ajaja lähti hakemaan toista vaunuhevosistamme avuksi, ja Ukko vietiin. Vaan tallirenki ei pannutkaan sitä kolmanneksi, vakuuttaen että kyllä Ukko yksinkin mokoman kuorman sillan yli vie. Työhevoset riisuttiin pois reen edestä ja Ukko pantiin aisoihin. Se oli vihainen kuin ainakin, mutta näytti samalla hyvin ylpeältä, oivaltaen mistä oli kysymys. Ja hyvää vauhtia se lähti pitkin askelin harppaamaan niinkuin kuormana olisi ollut vain säkillinen heiniä, ylenkatseellisesti silmäillen niitä tovereitaan, joita nyt joutilaana sen rinnalla talutettiin. Eikä se kertaakaan sillalla seisattunut.
Hyvissä voimissa pysyi Ukko noin 30 vuoden ikään asti. Mutta viimeisenä elinvuotenaan pyrki se alamäessä, kun ohjakset kireillä pidettiin, heittäytymään maahan, jonka tähden sitä oli mahdoton enää ajohevosena käyttää. Se ammuttiin.
VII.
SUOMEA OPPIMASSA.
Suomi oli varmaankin ensimäinen kieli, jota lapsena sopertelin. Ensimäinen hoitajani, vanha Vappu, ei muuta kieltä osannut, ja molemmat vanhempani puhuivat hyvin suomea, toinen kun oli kotoisin Oulusta ja toinen Savosta. Mutta ruotsia isä ja äiti keskenään käyttivät, ja pian he lienevät ruvenneet sillä kielellä minuakin puhuttelemaan. Sain sittemmin venäläisen "niänjkan", joten opin venättäkin solkkaamaan. Puhuin siis lapsena yhtaikaa kolmea kieltä, mutta arvattavasti kaikkia yhtä puutteellisesti, ne kun lapsen aivoissa kaiketi sekaantuivat toisiinsa. — Kouluun tultuani pääsi ruotsi yhä enemmän voitolle, varsinkin kun suomi koulun alimmilla asteilla ei silloin ollut opetusaineenakaan. Vasta ylialkeiskoulun kolmannella luokalla ruvettiin suomen kielioppia ja erästä suomenkielistä kertomuskirjaa lukemaan. Vaan ei tästäkään opetuksesta suurta apua ollut, sillä opettajana oli tällä ja neljännelläkin luokalla, jolla Kalevalaakin luettiin, tuo ennen mainitsemani hajamielinen tohtori. Siviilikimnaasissa oli suomi opetusaineena muistaakseni vain ensimäisellä luokalla. Kenraali v. Kothen ja hänen oikkujansa noudattava silloinen senaatti eivät katsoneet suomenkielen taitoa vastaisille hallinnon virkamiehille yhtä tarpeelliseksi kuin venäjän, ranskan ja saksan kielten. Opettajana oli maisteri A.G. Corander, joka oppilaille saneli toimittamansa suomen lauseopin tärkeimmät säännöt, mikä ei vielä ollut painosta ilmestynyt. Suomen kielen kirjoittamista ei minun aikanani koulussa ollenkaan harjoitettu.
Mikä minut jo koulupoikana ollessani "fennomaaniksi" teki, sitä en osaa varmuudella sanoa. Ehkäpä sen alkuaan vaikutti se sääli, joka minussa syntyi nähdessäni kuinka vaikeata suomenkielisistä perheistä lähteneille tovereilleni oli ruotsinkielisten läksyjen oppiminen ja ymmärtäminen. Aloin aavistaa, että kieliolot maassamme eivät olleet oikealla kannalla.
Erityinen tapaus sai sitten minulle selvemmäksi suomalaisuuden aatteen. Käydessään keväällä 1858 kotimaassaan kuoli A.I. Arvidsson Viipurissa, ja minä muutamien koulutoverieni kanssa kannoin hänet hautaan. Luonnollistahan oli, että silloin kuulustelin, mikä mies Arvidsson oli. Sain kuulla hänen ikimuistettavat sanansa: "Ruotsalaisia emme voi olla, venäläisiksi emme tahdo tulla; olkaamme siis suomalaisia." Ja ne sanat painuivat syvälle mieleeni.
Kimnasisti-aikanani ilmestyivät Julius Krohnin "Kuun tarinat". Tekijä oli minulle tuttu mies, hän kun oli ollut vanhimman veljeni koulutoveri ja kodissamme käynyt. Ylpeilin siitä, että tämän oivallisen kirjan oli tehnyt viipurilainen ja tuttavani. Ja minussa syntyi se ajatus, että minäkin tulevaisuudessa ehkä voisin suomalaisuuden ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi jotain aikaansaada, jos suomen kielen kunnollisesti oppisin. Ryhdyin joutoaikoina suomennostyötä tekemään, ja eräällä joululomalla, kun Julius Krohn oli vanhempiensa luona Viipurissa, vein erään suomennokseni hänen luettavakseen. Hän ystävällisesti sitä tarkasti ja minua kehoitti jatkamaan.