Toisen tunnustuksen suomen kielen oppimisen harrastuksesta sain kimnaasin kolmannelle luokalle päästessäni. Tohtori Wolmar Schildt (Kilpinen) oli suomentamaansa ja "venykkeillä" painattamaansa Runebergin "Nadeshdaa" maamme oppikouluille lähettänyt yhden kappaleen itsekullekin, annettavaksi sille koulun oppilaalle, joka innokkaimmin suomen kielen oppimista harrasti, ja Viipurin siviilikimnaasin osaksi tullut kappale lukukauden päättäjäisissä minulle annettiin.
Ylioppilaaksi tultuani päätin seuraavana kesänä asettua Rautalammille hyvää suomea kansan suusta oppiakseni. Paavo Korhosen ja Pentti Lyytisen runot olivat tälle pitäjälle tuottaneet sen maineen, että siellä puhdasta ja sointuvaa suomea puhuttiin. Ennen minua ja minun tovereitani oli siellä jo oleskellut useita ylioppilaita kansan kieleen perehtyäkseen, niiden joukossa myöskin Julius Krohn. Meitä lähti sinne nyt keväällä 1863 yksin matkoin kolme miestä, ylioppilaat Oskar Sallmén, Nikolai Selin ja minä, ja myöhemmin saapuivat vapaaherrat Otto af Schultén ja Reinhold Munck. Hinkkalan taloa Konneveden rannalla oli meille majataloksi suositeltu, siellä kun pari vuotta sitten oli asunut neljä viipurilaista ylioppilasta, jotka olivat olleet oloonsa hyvin tyytyväiset.
Tähän taloon ei silloin vielä ollut ajotietä. Maantielle oli neljä "suden virstaa" metsätaivalta, huono kivikko-polku vain. Jos tavaraa oli kuletettavana, niin ei sinne päässyt kesällä muulla neuvoin kuin veneellä, jolloin oli soudettava monen kilometrin matka. Kirkolle, jonne oli lähes kaksi peninkulmaa, pyhäpäivinä aina kulettiin pitkällä kirkkoveneellä, mihin mahtui ainakin kolmekymmentä henkeä. Konnekoski oli menomatkalla noustava hinaamalla ja palatessa laskettava, joka oli vaarallinen tehtävä. Niinpä oli eräänä kesänä muuan kirkkovene koskessa mennyt kumoon ja pari kymmentä henkeä yht’aikaa hukkunut.
Hinkkala oli ennen ollut herraskartanona, sen ollessa Forstén-suvun hallussa. Nyt sen omistivat talollinen Kaapro Kukkonen ja hänen veljenpoikansa Juho, edellinen arvokas, älykäs ja kirjallisuutta harrastava mies, silloin vain 56 vuoden vanha, mutta kivulloinen. Me ylioppilaat olimme pahemmassa kuin pulassa Kaapro Kukkosen kanssa keskustellessamme, sillä hän muisti kaikki, mitä oli lukenut, ja valtiollisista sekä yhteiskunnallisista asioista oli hänellä selvemmät ja kypsyneemmät mielipiteet kuin meillä. Ja hän lausui ajatuksensa selvästi, sujuvasti ja pontevasti. Olisi valittu tuomiokunnan edustajaksi valtiopäiville, mutta kieltäytyi heikon terveytensä tähden.
Lukuisa oli talonväki. Kaapro-isännän ja hänen hyväntahtoisen emäntänsä monista lapsista oli kotona kaksi täysikäistä poikaa ja 18-vuotias tytär, ja Juho-isännällä oli muistaakseni viisihenkinen perhe.
Meidän ylioppilaiden hallussa oli sali ja kamari toisessa talon kahdesta asuinrakennuksesta. Salin toisella puolella oli vanhemman isännän tyttären Maria Loviisan huone, jossa ahkerasti kävimme, meidän kun oli hauska jutella tämän vakavan, avomielisen ja lahjakkaan tytön kanssa, jota me kaikki suurimmalla kunnioituksella kohtelimme.
Minun erityinen ystäväni oli vanhempi Kaapro-isännän kotona olevista pojista, Hinkkalan nykyinen isäntä, runoseppänä tunnettu Albert Kukkonen, joka on minua noin kuusi vuotta vanhempi. Hän jo silloinkin runoja sepitteli ja joutoaikoina uutterasti luki kirjoja ja sanomalehtiä, johon hänellä oli hyvä tilaisuus, isällä kun oli jotenkin runsasvarainen kirjasto ja taloon tuli "Suometar" sekä ainakin kolme muuta sanomalehteä. Minä häntä opetin murtolukuja laskemaan, ja yhdessä me haaveilimme suomalaisuuden edistyksestä ja kansamme tulevaisuudesta. Toinen, jonka kanssa usein seurustelin, oli torppari Kalle Gråsten. Hän osasi muistista sanella muutamia Kalevala-runojen katkelmia sekä paljon Lyytisen ja Ihalaisen runoja, ja puhuessaan käytti hän runsaasti sananlaskuja. Panin ne tarkkaan paperille, mutta valitettavasti se vihkonen, johon ne kirjoitin, katosi minulta sitten Helsingissä selittämättömällä tavalla.
Meidän ylioppilaiden kesken oli sellainen sopimus, että sen, joka Hinkkalassa otti ruotsia puhuakseen, piti maksaa sakkoa muistaakseni 25 penniä kerralta. Näitä sakko-rahoja karttui ensi aikoina jotenkin runsaasti, kun yksi meistä, vapaah. Schultén, tullessaan oli hyvin heikko suomalainen ja sen tähden usein itse eksyi ja muita eksytti ruotsia puhumaan. Mutta erinomaisen hyväpäinen kuin oli, oppi hän ennen pitkää suomeksi toimeen tulemaan, ja sakkorahojen lisääntyminen kävi silloin hitaammin. Schulténia sanottiin Hinkkalassa ja naapuritaloissa "kirjaherraksi" siitä syystä, että hän aina liikkui sanakirjat kainalossa ja niistä puhuessaan apua haki.
Hyvä meidän oli olla ja tyytyväisiä oltiin, vaikka ruokalista oli hyvin yksitoikkoinen. Huttu, tattariryynipuuro ja viili vaihtelivat. Kalaruoka oli herkkua, milloin Ahti suvaitsi alamaisiaan meille antaa. Perunat oli pakkanen talvella pilannut, ja leivässä, milloin sitä oli talon omista rukiista leivottu, oli kitkerä maku, kun halla edellisenä kesänä oli ruisvainioilla vieraillut. Meitä varten käytiin kuitenkin Kuopiosta parempia jauhoja ostamassa.
Elettiin kuin salolaiset ainakin. Järveen uimaan juostiin aamulla vuoteelta noustua paitasillaan, ja illoin saunasta Aatamin puvussa. Vanha emäntä meitä useimmiten sinutteli kuin omia poikiaan. Jos minä, joka aina olen ollut aamuntorkku, en ollut vuoteelta noussut, kun emäntä aamulla kahvia toi, niin veti hän peitteen pois päältäni ja, jos satuin vielä nukkumaan, kädellään lyödä räpsähytti minua pehmeimmälle paikalle.