Kolmissa häissä olivat "Hinkkalan maisterit" tervetulleina kutsuvieraina. Ensimäiset pidettiin eräässä Hinkkalan torpassa, toiset varakkaassa naapuritalossa ja kolmannet mahtavassa herraskartanossa lähellä kirkonkylää. Edellisissä noudatettiin vielä monia vanhan kansan häätapoja, joita en ennen ollut nähnyt ja jotka olivat hyvin hauskoja, ja kauhean usein syötiin, jotta oli ruokaan läkähtyä. Naapuritalon häissä tarjottiin parhaana virvokkeena punssin nimellä pikimustaa juomaa, joka valmistettiin siten, että pataan kaadettiin vettä, siirappia ja rommia, mikä sekoitus sitten tulella kiehutettiin. Minun oli mahdoton nauttia tätä juhlajuomaa; soveliaalla hetkellä kaasin kuppini sisällyksen ulos avonaisesta ikkunasta.

Kirkolla käydessämme meidät aina ystävällisesti kutsuttiin joko provasti Langin pappilaan taikka nimismies Östlingin taloon, joissa molemmissa oli nuorisoa, neitosia muistaakseni edellisessä viisi ja jälkimäisessä kaksi.

Tuon tuostakin olimme Hinkkalan vanhemmalle isännälle tarjonneet osan täyshoidosta suoritettavastamme maksusta. Mutta hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä; lausui vain, että kylläpä siitä sovitaan, kun eron hetki on käsissä. Ja kun tämä hetki sitten puolenkolmatta kuukauden kuluttua tuli, sain minä toimekseni suorittaa velkamme. Isännällä oli kyyneleet silmissä. Ei hän tahtoisi meiltä mitään maksua ottaa, kun tiesi, että meidät oli sinne tuonut rakkaus suomalaiseen kansaan, jota valmistauduimme palvelemaan sen omalla kielellä. Pitäisihän suomalaisten talonpoikainkin puolestaan jotain uhrata suomalaisuuden edistämiseksi. Mutta viime vuoden huono sato oli saattanut hänen taloutensa siihen tilaan, että hän nyt oli pakoitettu jotain maksua ruoastamme ottamaan. En enää muista mitä hän hengeltä määräsi, vaan mitättömän pieni se summa oli, enkä mitenkään saanut häntä enempää ottamaan.

Juhlallinen oli eron hetki. Liikutettuna piti isäntä kauniin jäähyväispuheen, toivottaen meille onnea elämän taipaleella, menestystä työssämme isänmaan ja kansan hyväksi.

* * * * *

Kun olin päättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, katsoin tarpeelliseksi vielä kerran lähteä kesäksi johonkin paikkakuntaan, missä hyvää suomea puhuttiin, aikoen samalla matkalla myös tehdä muinaistieteellisiä tutkimuksia, joita siihen aikaan harrastin. Valitsin Keuruun pitäjän, tietäen että niillä seuduin kulkee raja länsi- ja itämurteiden välillä, jotka siellä ovat sekaantuneet toisiinsa, niinkuin kirjakielessäkin on tapahtunut.

Matkustin keväällä 1869 ensin Päijänteen Kärkisten salmelle, jonka läheisyydessä lehtori K.A. Gottlundin antaman tiedon mukaan sijaitsi ainoa Suomen sisämaassa löydetty "laivakumpu", laivan muotoon tehty muinaisaikainen hautakumpu. Etsin vuorta, sillä Gottlundin piirustuksen mukaan oli tuo kumpu vuoren kukkulalla. Vaan vuorta en likimailla missään nähnyt. Sattumalta hakemani paikan kuitenkin löysin. Tuo merkillinen muinaismuisto on matalalla törmällä jotenkin likellä salmen rantaa. Piirustin siitä kuvan, joka nyt on historiallisessa museossa. Jämsän ja Korpilahden metsissä ja saarissa sitten kävin katselemassa niitä "Hiiden kansan" rakentamia roukkioita, joita siellä paljon on olemassa, isoja ja pieniä, mutta joista pienimmät eivät lienekään tuon muinaiskansan hautakumpuja, vaan lappalaisten tai kalastusretkillä olleiden suomalaisten tulensijoja. Isoista kummuista oli usea osaksi hajoitettu, arvattavasti aarteen-etsijäin toimesta. Minä en näistä ainoatakaan avannut, kun en katsonut olevani täysin pätevä niitä tutkimaan. Merkitsin vain niiden olopaikat muistiinpano-kirjaani. Ainoastaan yhden pienen kummun eräässä Jämsän saaressa oppaani avulla hajoitin, löytämättä siitä muuta kuin tuhkaa ja hiilen muruja. Keuruullakin muinaisjäännösten etsimistä jatkoin. Niitä karttui siten luettelooni muistaakseni noin 70, minkä luettelon sitten Helsingissä annoin muinaismuistoyhdistyksen silloiselle sihteerille J.R. Aspelinille, joka sitä on käyttänyt teoksessaan "Suomen asukkaat pakanuuden aikana". Useita kiviaseitakin tällä matkalla sain.

Keuruulla asetuin asumaan Viikin taloon, Keuruunselän läntisellä rannalla, ja sinne toverikseni saapui Helsingistä ystäväni K. Fr. Eneberg, runoilija ja vertailevan kielitieteen tutkija, joka v. 1876, oltuaan ensin kuuluisan nuolenpääkirjoitusten selittäjän Oppert’in oppilaana Pariisissa, matkusti itämaille opettajansa työtä jatkamaan, mutta Palestiinaan ehdittyään siellä kuoli tai murhattiin. Viikissä emme kauan viihtyneet, vaan muutimme samalla Keuruunselän rannalla olevaan Uotilan taloon, jossa ennestään asuskeli ylioppilas J.H. Svan (Päivärinta) ja jossa oli hauskempi isäntäväki kuin Viikissä. Mutta sieltäkin oli meidän ennen pitkää muuttaminen, sillä Enebergin huono vatsa ei sietänyt Uotilan emännän laittamaa ruokaa. Siirryimme muutaman kilometrin päässä kirkolta olevaan lukkarinleski Andelinin asuntoon, jossa kielimestarinamme oli emännän vanhin poika, ylioppilas E. Andelin.

Kansan keskuuteen en Keuruulla joutunut niin usein kuin Rautalammilla ollessani. Seurustelin parhaasta, päästä majatalojemme väen kanssa. Valtiopäivämies J. Riihimäen luona kävimme kerran ja Jukolan talossa, jonne oli pitkä vesi- ja jalkamatka, niinikään kerran. Melkein joka sunnuntai olimme silloisen pitäjänapulaisen F. Bergrothin Lehtiniemellä, jonka hienosti sivistyneen perheen luo silloin tavallisesti kokoontui muitakin Keuruulla oleskelevia kesävieraita. Siellä myöskin tapasin tulevan vaimoni, joka, oltuaan useita vuosia eräässä asumakoulussa Ruotsissa, nyt oli tullut Keuruulle suomea oppimaan. Minä en häntä silloin "pikiintyneen" silmillä katsellut, mutta kyllä sen teki moni muu nuori mies, jonka johdosta minä, kun tuo neitonen ennen meitä oli matkustanut pois, tekaisin seuraavan "Kesän viimeisen ruusun" sävelillä laulettavan pilarunon:

Nyt Keuruun kesäkukka
Jo meiltä mennyt on,
Ja moni poika-rukka
On vallan onneton.