Ja kyynelvirta entää
Kuin koski silmistä,
Ja ajatukset lentää
Tuon ruusun jäljissä.
Kaunista, täyteläistä, mallikelpoista suomea kansa Keuruulla puhuu. Se ei ole yhtä sanarikasta kuin kieli Savossa ja Karjalassa, mutta säännöllisempää ja kirjakieltä lähempänä olevaa. Mainitsin jo, että raja itä- ja länsimurteiden välillä kulkee Keuruun seuduilla, ja se oli siihen aikaan vielä niin selvästi huomattavissa, että Keuruunselän länsipuolella toinen murre oli voitolla, itäpuolella toinen. Länsipuolella kuuli sellaisiakin länsimurteen omituisuuksia kuin "semmottoinen"; itäpuolella, esim. syrjäisessä Asunnon kylässä, lausuivat vanhat ihmiset "muaa", "tulukee" j.n.e., niinkuin savolaiset ainakin.
VIII.
ENSIMÄISTÄ KERTAA RUOTSISSA.
Toista vuotta ylioppilaana oltuani sain joululomalla eräältä Viipurin lääkäriltä sen kamalan tuomion, että minussa muka oli keuhkotaudin alku. Oikeanpuolista keuhkoa ahdisti hengittäessäni. Helsingissä sitten tutkitutin rintani professori J. Pippingsköldillä. Hänkin sanoi siinä jotain vikaa olevan, mutta tuberkuloosin oireina hän ei sitä pitänyt. Määräsi sairasvoimistelua ja lääkkeen sekä käski minun seuraavana kesänä mennä johonkin valtameren rannalla olevaan kylpylaitokseen.
Tätä käskyä noudattaen läksin kesällä 1864 Ruotsin länsirannikolle, Lysekilin kylpylaitokseen, missä isäni ja vanhin veljeni ennen olivat olleet. Matkatoveriksi sain ylioppilas Oskar af Heurlinin, ja matkalla yhtyivät seuraamme Leppävirtain kirkkoherra, provasti Valle sekä hänen poikansa, maisterit A. ja K. Valle.
Yhdessä Tukholman merkillisyyksiä, museoita y.m. kolme päivää katseltuamme, jatkoivat Vallet matkaansa, mutta Heurlin ja minä jäimme vielä Tukholmaan, kun minut oli kutsuttu päivälliselle hovioikeudenneuvos Monteliuksen perheeseen, jossa entisen opettajani, rehtori K. W. Ahrenbergin pyynnöstä olin käynyt viemässä häneltä terveisiä vanhalle ystävälleen.
Minua, joka olin tottunut näkemään sitä ylellisyyttä, millä meidän maassamme korkeampien virkamiesten asunnot useimmiten ovat sisustetut ja kalustetut, oudostutti tuon arvokkaan ruotsalaisen virkamiehen pieni ja vaatimaton, vaikka kodikas, sievä ja hyvää järjestystä osoittava asunto. Sain sittemmin tietää, että virkamiehillä Ruotsissa silloin yleensä oli niukemmat palkat kuin Suomessa ja että heidän ei ollut tapana elää yli varojensa, niinkuin meillä valitettavasti on ollut ja vieläkin usein on laita. Hyvin miellyttävä oli koko perhe. Sen vanhimmasta pojasta, joka silloin oli nuori ylioppilas, on tullut kuuluisa mies muinaistieteen alalla, Oskar Montelius on nyt valtioantikvaarina.
Tukholmasta Göteborgiin matkustimme Heurlin ja minä hitaasti kulkevalla, joka asemalle ja melkein joka pysäkille seisattuvalla sekajunalla, jotta meillä olisi parempi tilaisuus tutustua outoihin seutuihin. Pari seikkailua tapahtui tällä matkalla, joita en malta olla kertomatta.
Puhuimme keskenämme suomea. Eräällä asemalla astui vaunu-osastoomme, jossa ei muita matkustajia ollut, kaksi nuorta herras-neitosta. Kauvan kummastellen kuunneltuaan puhumaamme outoa kieltä, tulivat he siihen päätökseen, että me olimme italialaisia. Heurlin olikin etelämaalaisen näköinen, tummasilmäinen, mustatukkainen ja ruskea-ihoinen. Päästyään vakuutetuiksi siitä, että me emme suinkaan ruotsia ymmärtäneet, rupesivat nuo tyttö-parat matalalla äänellä puhumaan asioista, jommoisista tytöt vain keskenään juttelevat, eivätkä koskaan miesten kuullen. Mutta eräällä asemalla olin minä lähtenyt ulos vaunuista, Heurlinin jäädessä paikalleen, ja palatessa satuin astumaan toverini varpaille. Hän kiljahti ja alkoi minua torua — ruotsiksi. Tytöt kalpenivat, rupesivat itkemään, peittäen silmänsä, ja seuraavalla asemalla siirtyivät he toisiin vaunuihin.