Tultuamme Sköfden kaupungin asemalle, kysyin minä junailijalta, kuinka kauvan juna siellä seisoo. Ymmärsin hänen vastauksensa niin, että odotusaikaa oli kaksikymmentä minuuttia. Ja siihen luottaen läksimme kaupunkia katselemaan. Mutta kun palasimme asemalle, oli juna jo kymmenen minuuttia sitten jatkanut matkaansa. Junailija oli sanonut: "sju minuter" (7 minuuttia), ja minä kuulin hänen sanovan: "tjugu minuter". Niin pahasti oli ruotsalaisten laulavaan ääntämiseen tottumaton korvani pettynyt. Vaan ei "hätiä mitiä". Noin puolen tunnin kuluttua oli pikajuna saapuva, joka pian saavuttaisi meidän etana-junamme. Söimme aseman ravintolassa hyvän aterian, nousimme pikajunaan ja pääsimme ennen pitkää entisille sijoillemme, missä kapineemme olivat koskematta.
Göteborgiin myöhään illalla saavuttuamme, tuli meitä vastaan eräs vanhanpuolinen herrasmies, joka ystävällisesti tervehtien ilmoitti, että provasti Valle poikineen, jotka samana päivänä olivat laivalla lähteneet Lysekiliin, oltuaan yötä hänen asunnossaan, häntä olivat pyytäneet käymään asemalla meitä vastaanottamassa ja samaan majataloon viemään. Petosta aavistamatta seurasimme tuota herrasmiestä. Ajomatkasta ei tahtonut loppua tulla. Mutta viimeinkin pysähtyivät vaunut erään pienen kivirakennuksen eteen. Pimeitä rappusia myöten noustiin kolmanteen kerrokseen, jossa isäntä vei meidät pieneen, salintapaisen vieressä olevaan, hyvin yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen. Siinä olivat muka Valletkin yötä olleet. Kovin arveluttavalta kaikki näytti, mutta isäntä vain vakuutti totta puhuvansa. Tuskin olimme saaneet matkakapineet tuohon huoneeseen kannetuiksi, kun jotenkin siivottomasti puettu emäntä sinne saapui, ilmoittaen että hän oli samaisen huoneen luvannut eräälle herralle, joka juuri oli tulossa. Toinen meistä saisi kuitenkin maata huoneen toisessa sängyssä, mutta toiselle tehtäisiin yösija salissa, missä myöskin isäntä ja emäntä tulisivat nukkumaan salin perällä olevassa leveässä sängyssä. Jo loppui malttimme, ja isäntä sai kuulla kunniansa. Tahdoimme lähteä pois johonkin hotelliin. Mutta isäntä selitti, että keskellä yötä oli mahdotonta saada ajuria täällä laitakaupungilla. Meidän täytyi siis alistua ja tyytyä kohtaloomme. Heurlin jäi tuon vieraan herran kanssa kamariin ja minun osakseni tuli salin sohva. Neljänneksi tuotiin saliin vaunuissaan makaava lapsi, joka olisi parkumisellaan untani häirinnyt, jos suuttumukselta olisin unta saanut.
Aamulla läksimme pois, maksettuamme ne pari kruunua, jotka yösijasta otettiin. Rosvoluolaan emme olleet joutuneet. Anteeksi nöyrästi pyysi isäntä, sanoen köyhyyden tähden täytyvänsä hankkia yövieraita.
Lysekilissä karkasimme Vallelaisten kimppuun, kysyen kuinka he olivat voineet meidät saattaa niin kurjaan kortteeriin. He ällistyivät. Olivat Göteborgissa majailleet eräässä hyvässä hotellissa, eivätkä tietäneet meidän "Bauernfängeristä" mitään. Ja selittämättömäksi arvoitukseksi jäi, mistä tuo petkuttaja oli saanut tietonsa provasti Vallesta sekä Heurlinin ja minun tulosta.
Lysekil oli silloin vielä vaatimaton kylpypaikka, mutta oli jo hyvän maineen saavuttanut taitavan ja miellyttävän ylilääkärinsä, professori Churmanin kautta. Pääosan kauppalasta muodosti n.s. "vanha kauppala", korkean vuoren suojaan syntynyt ryhmä merimiesten ja kalastajain asuntoja, pieniä, mutta yleensä siivoja rakennuksia, joiden välitse kiemurteli mutkikas ja hyvin kapea katu. Uudessa osassa oli niinikään vain yksi katu, sekin vielä jotenkin lyhyt ja taloja vain siellä täällä. Kylpylaitos oli samalla paikalla kuin nytkin, mutta erillään kauppalasta, ainoastaan muutamien asuinrakennusten ympäröimänä. Nykyistä yleistä puistoa ei ollut olemassa, ja puitten varjoa tarjosi kylpyvieraille vain eräs yksityisen henkilön omistama puisto.
Mutta hauskempi oli kylpyvieraiden elämä Lysekilissä silloin kuin nyt, jolloin kauppala on kasvanut kaupungiksi ja kylpylaitoksineen, seurahuoneineen, ravintoloineen kehittynyt Ruotsin ylimysten ja rahapomojen huvituspaikaksi. Silloin nousi kylpyvieraiden luku kesän kuluessa muutamiin satoihin, nyt se kohoaa tuhansiin. Silloin tutustuivat melkein kaikki kylpyvieraat keskenään, muodostaen ikäänkuin suuren perheen; nyt syntyy vain pieniä venekuntia ennestään tuttavien kesken tai olelee itsekukin muista erillään.
Me suomalaiset olimme kaikkien suosiossa. Suomalaisten "kurssi" oli siihen aikaan Ruotsissa yleensä paljoa korkeampi kuin tätä nykyä, ehkäpä etupäässä siitä syystä, että meikäläiset silloin olivat siellä harvinaisempia vieraita kuin viime aikoina. Ukko Valle oli puhelias ja rattoisa seurustelija, ylioppilas Heurlin nuorten tyttöjen hemmikki ja lemmikki, hän kun oli "intressantin" näköinen ja tyttöjen parissa hyvin viihtyi. Häneen rakastui eräs nuori ruotsalainen neitonen niin hurjasti, että hän, kun Heurlin ennen minua läksi kotimatkalle, minulle itkusilmin lausui, että hän nyt tahtoisi kuolla. Yhteisiä purjehdus- ja muita huviretkiä tehtiin taajaan. Kerran viikossa kokoontui nuoriso erääseen pieneen saliin tanssimaan ja kisailemaan. Muuten purjehtiminen rannikkolaisten hauskoilla ja tanakoilla pursilla oli jokapäiväistä ja parasta huvitusta.
Entäs minun rintatautini, kuinka sen kävi? Professori Churman ei hänkään saanut selville, mikä vika keuhkoissani oli. Määräsi kylpyjä ja sairasvoimistelua sekä käski juomaan punssia aamusta alkaen ja pitkin päivää niin paljon kuin päihtymättä juoda voin. Mutta minäpä en tyytynytkään professorin lausuntoon, vaan tutkitutin rintani alilääkärilläkin, nuorella lääketieteen kandidaatilla, joka jo silloin tuttavapiiriini kuului.
Ja tämä nuori mies löysi vian, jota moni vanha lääkäri ei ollut löytänyt. Hän selitti, että oikeanpuolisen keuhkon kärki oli kasvanut kiinni, josta ahdistus aiheutui. Sairasvoimistelija sai erityiset määräykset siitä, mitä liikkeitä hänen oli minulle annettava, jotta irtautuminen vähitellen tapahtuisi. Jo parin viikon kuluttua ahdistus huomattavasti helpotti, ja Lysekilistä lähtiessäni en sitä enää tuntenut. Ylilääkärin määräyksiä tietysti myöskin noudatin, kylpien ja punssia juoden, joka juoma kuitenkin ennen pitkää rupesi minua niin ilettämään, että pyysin ja sain luvan lopettaa sen nauttimisen. Siitä asti on punssin juominen, jopa näkeminenkin ollut minulle hyvin vastenmielistä.
Jo tällä enslmäisellä matkallani Ruotsissa tein sen havainnon, että suuri yleisö siellä on kummastuttavan välinpitämätön oman maansa sekä ulkomaiden valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Ani harvoin niistä seuroissa keskusteltiin, ja oudoksuen katseltiin sitä, joka yritti niistä puhumaan. Häntä pidettiin ikäänkuin rauhan häiritsijänä. Uusimmasta ruotsalaisesta kaunokirjallisuudesta joskus keskustelua syntyi; mutta enimmiten kilpailtiin, varsinkin herrain seuroissa, joutavien juttujen kertomisessa ja sukkeluuksien laskettelemisessa. Vaikka siihen aikaan Ruotsin ja Norjan väli oli hyvin kireä maaherra-kysymyksen johdosta, ja sanomalehdissä siitä paljon kirjoitettiin, en saanut ketään ruotsalaista tuttavaani siitä lausumaan mielipidettään asiallisemmassa muodossa kuin siinä, että koko asia vain oli "vrövliä" norjalaisten puolelta.