Matkasuunnitelmaani kuului käynti Vermlannin suomalaisten luona. Mutta siitä valitettavasti ei tullut mitään, kun sairasvoimistelun tähden tulin viipymään Lysekilissä paljoa kauemmin kuin aikomus alkuaan oli. Syksy oli jo tullut ja ilma muuttunut sateiseksi, jotenka liikkuminen Vermlannin metsäseuduilla olisi käynyt liian vaivaloiseksi. Päätin siis suunnata matkani suoraan kotia kohti. Kuten mainitsin, oli Heurlin aikaisemmin matkustanut kotimaahan, ja Vallet olivat lähteneet jo ennen häntä. Yksin oli minun siis palaaminen.
Lähdin laivalla Göteborgiin ja sieltä kanavatietä Tukholmaan. Mutta matkalla tahdoin käydä laajasta ja kauniista näköalastaan kuuluisalla, Venern-järven rannalla olevalla Kinnekullen vuorella. Sen laivan, millä Göteborgista kuljin, oli matkallaan Carlstadiin määrä poiketa Lidköpingin kaupunkiin, josta sanotulle vuorelle on muutaman peninkulman maamatka, mikä minun olisi täytynyt kyydillä kulkea. Mutta kuultuaan aikeeni, tarjoutui kohtelias kapteeni viemään minut laivallaan vuoren läheisyydessä olevan kylän edustalle, vaikka hänen sitä varten oli tehtävä melkoinen mutka säännöllisestä reitistä. Kiitollisuudella tietysti siihen suostuin.
Kun kylää lähestyi höyrylaiva, joka siellä ei ennen ollut käynyt, riensi rannalle koko kylän väki, vanhat, nuoret ja lapset, ja laivan vihellettyä työnnettiin vene vesille tulevaa vierasta noutamaan. Rannalle päästyäni minua uteliaasti katseltiin kuin mitäkin ulkomaan eläintä, mutta suurta kunnioitusta osoittaen. Ilmoitin tahtovani päästä vuorella olevaan majataloon. Kilvan tartuttiin matkakapineisiini ja kannettiin ne jyrkkää polkua myöten. Kun puhuttelin miehiä, sieppasivat he kohta lakit päästään. Tämä kaikki minua ihmetytti, jopa harmittikin, kun en osannut arvata, mitä se tiesi ja tarkoitti.
Kun olin saapunut majataloon, joka oli hyvin yksinkertainen tavallisen talonpoikaisasunnon kaltainen, panin heti maata, edellisenä yönä kun olin nukkunut vain pari tuntia ja olin kovin väsynyt. Herättyäni jonkun tunnin kuluttua, näin että majatalon ympärille oli kokoontunut jotenkin paljon ihmisiä, joista jotkut tirkistelivät sisään ikkunoista. Soitin pöydällä olevaa kelloa, ja syvästi niiaten tuli majatalon emäntä. Kysyin mitä varten tuo ihmisjoukko oli kokoontunut ja mitä ikkunoista katseltiin. Yhä niiaten vastasi emäntä, että olivat tulleet katselemaan minua, ulkomaan prinssiä. Purskahdin makeaan nauruun ja ilmoitin olevani suomalainen ylioppilas, enkä mikään prinssi. Mutta sitä ei emäntä ottanut uskoakseen. Ylioppilaanko tähden tänne olisi poikennut höyrylaiva, joka muutoin pitkän matkan päässä ohitse kulkee? Ruotsinkin prinssit väliin liikkuvat muka ylioppilaina ja milloin milläkin valenimellä, ja osannevathan ulkomaiden prinssit samoin menetellä, saadakseen paremmin rauhassa olla. Jos olen suomalainen, niin olen kaiketi suomalainen prinssi. Ylioppilas en missään tapauksessa ole, sillä nehän kulkevat jalkaisin matkalaukku selässä. Eivät tepsineet mitkään vastaväitteeni. Prinssi minä vain olin.
Päivällisen syötyäni — emäntä tietysti tarjosi mitä parasta talossa oli —, sain oppaan, joka vei minut vuoren korkeimmalle kukkulalle ja niiden suurten aateliskartanoiden puistoihin, jotka vuoren rinteellä sijaitsevat. Suuremmoinen on näköala Kinnekullelta, mutta aivan erilainen kuin Suomen korkeilta vuorilta. Toisella puolella aava, mereltä näyttävä, melkein saareton Venern-järvi, toisella rajaton viljelty tasanko erivärisine ruutuineen, joita eri viljalajit muodostavat. Metsää tasangolla vain siellä täällä, ikäänkuin saarina tuossa viljaruutujen meressä. Yhdellä taholla metsäinen selänne kaukaisella taivaanrannalla.
Bonde-suvun kauniissa puistossa kävellessäni huomautti oppaani, että kreivi oli kotona ja että minun sentään pitäisi käydä häntä tervehtimässä. Tämän johdosta rupesi minua peloittamaan se ajatus, että tuo lapsellinen prinssi-juttu ehkä vielä pääsee noiden kartanon-herrainkin korviin ja minä saatan joutua ties mihinkä ikävään asemaan. En sen vuoksi jäänytkään yöksi Kinnekullelle, vaan hankin kyytimiehen, joka yötä myöten vei minut Törebodan asemalle, joka on Götan kanavan vieressä ja josta laivalla jatkoin matkaani Tukholmaan.
Saatuaan tietää, että minä olin suomalainen, kysyi Kinnekullelta saamani kyytimies, osaavatko kaikki suomalaiset loitsia. Sanoi kuulleensa että osaavat ja että se usko on yleinen Ruotsin rahvaassa. Selitin että loitsuja kyllä vielä luetaan ja noitiin luotetaan syrjäisissä Suomen seuduissa, mutta että leviävä valistus vanhan taika-uskon jätteet yhä enemmän hävittää. Vaan tämä selitys ei näyttänyt kyytimiestä rauhoittaneen. Hän minua pelkäsi, jota osoitti esim. se, että hän, joka ensin oli ajanut hyvin verkalleen, niinkuin Ruotsissa yleensä on tapana, kuultuaan että olin suomalainen alkoi ajaa niin hurjasti, että minun täytyi pyytää häntä säälimään hevostaan, matkaa kun muistaakseni oli neljä peninkulmaa. Mutta pyynnöstäni ei mitään apua ollut. Tuo nuorenpuolinen kyytimies vain arasti minuun katsahti yön pimeydessä. Vasta kun Törebodan kauppala lähestyi, näytti hän tyyntyvän ja pyysi minua lahjoittamaan hänelle jonkun oudolta näyttävän esineen, jonka voisi sanoa saaneensa suomalaiselta noidalta ja jolla saattaisi tuttaviaan ja varsinkin tyttöjä peloittaa. Ostin hänelle eräästä kaupasta ruman lapsenlelun, mikä lienee ollut savikukon virkaan aiottu.
Valistus ei siihen aikaan vielä ollut yhteiseen kansaan Ruotsissa syvälle tunkeutunut.