Ylioppilaaksi tulin, kuten A.E. Arppen antama ylioppilaskirjani todistaa, syyskuun 22 p. 1862. Silloin suoritettiin ylioppilastutkinnot säännöllisesti syksyllä, eikä niinkuin nyt keväällä. Nyt tulevat nuorukaiset oppia höyryävin päin suorastaan leivin-uunista yliopiston tutkijain eteen. Silloin oli melkoinen osa kootusta oppivarastosta kolmen kuukauden väliajalla jo ehtinyt haihtua, sillä harvapa lienee jaksanut tai viitsinyt suloisella kesälomalla uudelleen kursseja kerrata. Ei se ainakaan minun mieleeni juolahtanut.
Kultaseppä Mellinin myymälästä lyyrät ostettiin ja kadulle riennettiin niitä koko maailmalle näyttämään. Vaikkei vastaleivottuja ylioppilaita silloin vielä kukitettu eikä "maitolakkejakaan" käytetty, oli kuitenkin helppo uudet "cives" vanhoista eroittaa. Sen vaikutti edellisten silmäin säteilevä loiste ja pään omituinen asento, joka osoitti, että sen kannettavana oli jotain outoa.
Meitä tuli Viipurin siviili-kimnaasista tällä kertaa kahdeksan miestä, sillä kimnaasin lakkauttamisen johdosta olivat opettajat valmistaneet toisenkin luokan oppilaille tilaisuuden suorittaa päästötutkinnot, ja kaikki me samana päivänä lyyrät saimme. Illalla oli tavanmukaiset tulijaispidot eli -juomingit Kaivohuoneella. Tervehdyspuheen tulokkaille piti maisteri Wilh. Lavonius, ja iloinen oli mieliala. Laseja silloisen tavan mukaan ahkerasti kallisteltiin.
Lapsuudesta asti oli lääkärin ammatti minulle häämöittänyt tarkoitusperänä, johon oli pyrittävä. Kodissani oli Haartmanin "Husläkaren" (Kotilääkäri), jota jo pikkupoikana uteliaasti luin, milloin sen käsiini sain. Se tapahtui salaa, sillä arvasin että vanhempani eivät sallisi minun sitä lukea, siinä kun oli paljon sellaistakin, joka ei suinkaan lapsen luettavaksi soveltunut. Kimnasistina ollessani lähetti vanhin veljeni minulle Helsingistä useita lääkeopillisia väitöskirjoja, joita lueskelin, vaikka tuskin puoltakaan niiden sisällyksestä ymmärsin. Nyt yliopistoon tultuani seisoin tienhaarassa, jossa ratkaiseva päätös oli tehtävä. Isäni tahtoi että lukisin lakimieheksi, arvellen minulla olevan hyvät edellytykset menestymiseen sillä alalla. Kun hänellä oli joku vaikea asia hovioikeudessa käsiteltävänä, oli hän joskus huvikseen asian minulle esittänyt ja sitten kysynyt, mitenkä minä järkeni avulla sen ratkaisisin. Ja hänen mielestään olin useimmiten oikeaan osannut. Mutta lakimiehen ura ei minua houkutellut. Minussa keskenään taistelivat halu päästä lääkärinä sairaita ja kärsiviä auttamaan ja taipumus kirjailijan toimeen, jossa paraiten voisin suomalaisuuden asiaa palvella. Olin kahdella päällä, enkä kohta voinut lopullista päätöstä tehdä. Menin ensin fysillis-matemaattiseen tiedekuntaan, aikoen ruveta kemiallisia opintoja harjoittamaan, mutta päättäen samalla käydä Snellmanin luennoilla. Vaan jo muutaman viikon kuluttua jätin kemian sikseen ja aloin lukea latinaa pureskellen kovaa palaa. Latina ei ollut opetusaineena siviilikimnaasissa ja se, mitä koulussa ennen olin tätä vaikeata kieltä oppinut, oli jo ehtinyt melkoisessa määrässä unohtua. Oli melkein a:sta aloitettava, ja sitkeyttä siinä kysyttiin. Dosentti J.A. Söderholmin johdolla harjoittelin syyslukukaudella latinan kirjoittamista kääntämällä ja sitten professori Brunérin johdolla kevätlukukaudella, jonka alussa siirryin historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan, aineita kirjoittamalla. Ja niin hyvin edistyin, että jo saman kevätlukukauden lopussa voin latinaksi suorittaa pro-exercitio-kirjoituksen, samaan aikaan kuin ne edellisenä syksynä ylioppilaiksi tulleet toverit, jotka olivat läpikäyneet klassillisen kimnaasin. Mutta kylläpä olinkin saanut voimiani ponnistaa.
Näin väljemmille vesille päästyäni kävin hauskempia aineita lukemaan, etupäässä historiaa, estetiikkaa ja mitä korkeimpaa arvolausetta varten suomen kielessä ja kirjallisuudessa kandidaatti-tutkinnossa vaadittiin.
Snellman oli jo senaatissa eikä siis enää luennoinut. Ahkerimmin kävin Fr. Cygnaeuksen luennoilla, säännöllisesti ainakin kolme vuotta. Kaksi tuntia viikossa hänen oli selittäminen noita kivenkovia pykäliä F. Th. Vischerin laajassa teoksessa "Aesthetik oder Wissenschaft des Schönen", ja kaksi tuntia luki hän kirjallisuushistoriaa. Edellinen tehtävä ei ollut hänelle mieluista. Moneen kertaan hän ivallisesti puhui siitä dialektiikan pakkoröijystä, johon Vischer kauneuden muodot kuristaa. Varsinaiset selitykset tavallisesti supistuivatkin hyvin vähiin ja luento poikkesi asioihin, jotka olivat jotenkin höllässä yhteydessä selitettävien pykälien kanssa. Mutta juuri nuo poikkeamiset antoivat näille luennoille erityisen viehätyksen ja arvon, sillä niiden kautta kuulijat perehtyivät Cygnaeuksen omaan käsitykseen kauneuden luonteesta ja ilmauksista. Kirjallisuushistorialliset luennot olivat lennokkaat ja syväaatteiset. — Z. Topeliuksen luennoilla kävin eri erin. Ylimääräisenä professorina ollessaan luennoi hän Suomen pakanuuden ajan historiasta, ja jo silloin kuuluin minä hänen kuulijakuntaansa, joka siihen aikaan vielä oli hyvin harvalukuinen. Ahlqvistin luennoilla olin silloin kun hän suomen kielen rakennetta selitti. O. Toppeliuksen ja Th. Reinin luentoja myöskin jonkun aikaa kuuntelin.
Kevättalvella 1867 olin opinnoissani niin pitkälle päässyt, että aloitin tutkintojen suorittamisen. Mutta ne keskeytti isäni äkillinen sairastuminen, jonka johdosta matkustin Viipuriin. Kun minun sitten syksyllä olisi pitänyt uudestaan tutkinto-töihin ryhtyä, mutta jo olin päättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, niin pälkähti päähäni se ajatus, että minulle kandidaattitutkinnon suorittamisesta ei ole mitään käytännöllistä hyötyä ja että paremmin aikaani käytän, jos ryhdyn harjoittamaan vapaita opintoja ja etupäässä sellaisia, jotka voivat olla suoranaiseksi hyödyksi ja avuksi vastaisessa työssäni sanomakirjallisuuden alalla. Tentit jäivätkin sillä kertaa sikseen. Lueskelin jos jotakin: valtio- ja yhteiskuntaoppia, taloustiedettä, jopa kuivaa kameraaliakin ja 1734 vuoden lakia. Ja tätä mieluista opiskelemista jatkui kaksi vuotta.
Lukuvuonna 1868-69 en asunutkaan Helsingin kaupungissa, vaan parin kilometrin päässä sieltä Hörnebergin huvilassa Sörnäisissä, joka alue ei silloin vielä kaupunkiin kuulunut. Olin tovereilleni ja tuttavilleni sanonut lähteväni Pariisiin. Olostani Hörnebergissä eivät tietäneet muut kuin isäni ja emintimäni, maisteri K. Fr. Eneberg, joka siellä kanssani asui, sekä hänen vanhempi veljensä, vastainen senaattori Wald. Eneberg ja viipurilainen ylioppilas G. Balthasar, jotka tuon tuostakin kävivät meitä erakkoja tervehtimässä ja joista jälkimäinen toimitti perille ne kirjeet, mitkä muka olin Pariisista kirjoittanut. Nuorempi Eneberg ei kuitenkaan ollut erakkona niin täydellisesti kuin minä, sillä hänellä oli opetustunteja eräässä koulussa, jonka tähden hänen täytyi kaupungissa käydä. Minä en koko lukuvuoden aikana ollut kaupungissa kuin yhden ainoan kerran, silloin kun rouva Hedvig Ch. Raa ensi kerran esiintyi Leana, johon juhlatilaisuuteen en malttanut olla menemättä — naamioituna. En tuota erakkoelämää koskaan ole katunut, sillä paljon tuli siellä tyyssijassa työtä tehdyksi. Siellä myös järjestin muistoonpanoni siitä Viipurin vanhan linnan tutkimuksesta, jonka olin edellisenä kesänä suorittanut, ja kirjoitin sen kertomuksen samasta linnasta, mikä kuvilla varustettuna on julaistu "Historiallisessa Arkistossa". — Hörnebergin huvilan silloin omisti kauppias Rob. Ahrenius, joka oli naimisissa tunnetun tanssin-opettajan Alina Frasan kanssa.
Oleskeltuani kesällä 1869 Keuruulla, asetuin seuraavana syksynä taas Helsinkiin. Olin ottanut suomentaakseni Eemil Nervanderin "Honkain tarinat" ja ryhdyin nyt tähän työhön. Sitä tehdessäni minut kutsuttiin eräänä iltana tulemaan Uuden Suomettaren toimistoon, joka oli silloisen toimittajan, maisteri A. Almbergin (Jalavan) ja kahden hänen toverinsa asunnossa Borgströmin talossa Maariankadun varrella, takapihan puolella. Ilmoitettiin että Almberg vuoden lopussa eroaa toimittajan virasta, ja tahdottiin neuvotella minun kanssani, suostuisinko minä siihen toimeen rupeamaan. Toimistoon tullessani olivat siellä koossa lehden etevimmät avustajat ja kannattajat Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman, F.W. Rothstén, Wald. Jahnsson, O. af Heurlin y.m., ja tietysti toimittaja itse. Yrjö Koskinen esitti asian. Vastasin että minua suuresti epäilytti suoraa päätä ruveta pääkaupungissa ilmestyvän ja suomalaisen puolueen johtavana äänenkannattajana esiintyvän lehden päätoimittajaksi, kun minulla oli niin vähän kokemusta tällä työalalla, mutta että, jos kokeneempaa ja taitavampaa toimittajaa ei ollut saatavissa, suostuin yrittämään sillä ehdolla, että saisin tehokasta avustusta niiltä, jotka nytkin lehteen kirjoittivat. Tämä avustus luvattiin, ja niin oli asia ratkaistu.
Mutta kokouksesta mennessämme lausuivat Yrjö Koskinen ja Jaakko Forsman minulle sen toivomuksen, että sentään suorittaisin kandidaattitutkinnon ennen kuin Uuden Suomettaren toimittajaksi rupean. Se olisi itselleni edullista ja lehden arvoon nähden suotava. Jälkimäinen huomautti, että arvonimi "entinen ylioppilas" kuului niin pahalta. Olinhan jo lukenut tuohon tutkintoon tarpeelliset kurssit, eikä niiden kertaaminen kovin pitkää aikaa vaatisi. Almberg ehkä suostuisi pysymään toimittajana siksi kun olisin tutkinnon suorittanut. Pyysin miettimisen aikaa, jonka kuluessa Jaakko ystäväni alituisesti minua ahdisti ja lopulta sai minun taipumaan. Almberg oli puolestaan suostunut toimitustyötä toistaiseksi jatkamaan.