Nyt alkoi ankara työ, kun en puoleen kolmatta vuoteen ollut tutkintoläksyjä lukenut. Ei riittänyt 8-tuntinen työpäivä; se venyi useimmiten 12-tuntiseksi, jopa väliin pitemmäksikin. Erityinen vaiva syntyi minulle siitä, että tutkinto-vaatimukset äskettäin olivat muuttuneet siten, että oman tiedekunnan-osaston viiden aineen lisäksi oli tullut kaksi toisen osaston ainetta. Onneksi olin kouluaikana ollut ahkera kasvien tutkija, jotenka arvolauseen hankkiminen kasvitieteessä ei ollut kovin vaikeata. Matematiikka, kemia, fysikka tai eläintiede olisivat, vaikka olinkin niitä koulussa lukenut, vaatineet liian pitkää aikaa. Valitsin hätätilassa aivan uuden aineen, tähtitieteen. Noin 700 sivun kurssin suoritin vajaan kahden viikon kuluessa, saaden ystävällistä opastusta tähtitieteellisessä observatoorissa amanuensina palvelevalta osakuntatoveriltani maisteri Wilh. Fabritiukselta. Tentin alkaessa piti professori Krueger puheen, sanoen havainneensa, että hänen ainettaan pidettiin hätävarana, ja ilmoittaen vaativansa että kurssi kunnollisesti osataan. Tutkittavana oli meitä yht’aikaa kuusi miestä. Viisi sai reput, mutta näiden joukossa en ollut minä.
No niin. Toukokuun viimeisenä päivänä 1870 oli minulla julkinen kandidaatti-tutkinto. Olin päässyt kuusi kuukautta kestäneestä kiirastulesta, ja seuraavana päivänä ryhdyin Uutta Suometarta toimittamaan.
* * * * *
Kun minä yliopistoon tulin, olivat osakunnat virallisina yhdistyksinä lakkautetut. Niiden tehtävät ja oikeudet oli siirretty ylioppilas-tiedekunnille, joihin itsekuhunkin kuuluivat kaikki samaan tiedekuntaan ilmoittautuneet ylioppilaat. Osakunta-laitos oli muka synnyttänyt puolueellisuutta ja leväperäisyyttä kurinpito-asioissa. Jopa lienee tätä laitosta siihen aikaan katsottu valtiollisestikin epäilyttäväksi. — Yliopiston nuorisoa ei tuo muutos miellyttänyt. Ylioppilas-tiedekuntain rinnalla pysyivät osakunnat toimessa yksityisinä ja vapaaehtoisina yhdistyksinä. Mutta aikaa myöten muutamat niistä hajosivat, ja näiden joukossa oli myöskin viipurilainen osakunta.
Kun tätä osakuntaa siis ei ollut olemassa, pyrin ja pääsin minä "isän oikeudella" pohjalaiseen osakuntaan. Siinä oli tähän aikaan suuri joukko lahjakkaita jäseniä, joiden toivottiin vahvistavan sitä mainetta, että pohjalainen osakunta on antanut ja antaa kansallemme paljon eteviä miehiä. Ja moni heistä onkin nämä toiveet toteuttanut. Mainittakoon niistä Otto Donner, Frith. Perander, Kaarlo Bergbom, Gustaf Johansson, veljekset Jaakko ja Ernesti Forsman, Wald. ja K. Fr. Eneberg sekä N.J. ja G.E. Fellman, J.R. Aspelin, Emil Nervander, Rob. Hermanson, J.W. Runeberg, J.W. Calamnius, E.A. Forssell, Aug. Hagman. Puheenjohtajana oli silloin maisteri Calamnius, hauska, innokas ja toimelias mies. Vaikka minä tässä osakunnassa sain monta hyvää ystävää, joihin elämäni taipaleella olen ollut läheisesti kiintynyt, en kuitenkaan siellä viihtynyt. Minua tympästytti se ylpeyden henki, mikä riivasi niitä osakuntalaisia, jotka eivät itse mitään olleet, vaan ylpeilivät osakuntansa vanhalla maineella ja muiden ansioilla. Tuon tuostakin sain minä näiltä samaisilta tovereilta kuulla pistosanoja siitä, etten ollutkaan oikea pohjalainen. Heitettiinpä minulle joskus venäläisiä sanoja, muistutukseksi siitä, että olin Venäjän puolelta kotoisin.
Oltuani vain toista vuotta pohjalaisena, ryhdyin muutamien viipurilaisten toverieni kanssa puuhaamaan viipurilaisen osakunnan perustamista. Vastuksena oli se, että viipurilaisia ylioppilaita siihen aikaan oli hyvin vähän, johon olivat syynä ne muutokset, joiden alaisina Viipurin koulut viime aikoina olivat olleet. Vv. 1858 ja 1859 ei tuosta vanhasta koulukaupungista tullut ainoatakaan ylioppilasta, ja niiden luku, jotka siviilikimnaasi seuraavina kolmena vuonna ylioppilaiksi leipoi, supistui kaikkiaan kahdeksaantoista. Uuteen osakuntaan saatiin näin ollen ainoastaan noin kolmekymmentä jäsentä, joista eivät edes kaikki olleet Viipurin läänistä kotoisin tai siellä koulua käyneitä. Vanhimmat niistä, jotka siihen liittyivät, olivat maisteri Wilh. Lavonius ja dosentti Th. Rein, jotka kuitenkin hyvin harvoin kokouksissa kävivät. Julius Krohn muistaakseni katsoi erityistä viipurilaista osakuntaa tarpeettomaksi ja meni vähän myöhemmin perustettuun savokarjalaiseen osakuntaan. Ensimäisenä puheenjohtajana oli ylioppilas Reinh. Hirn ja sittemmin monta vuotta maisteri vapaah. O. af Schultén, jonka aikana minä olin varapuheenjohtajana.
Jäsenten vähälukuisuudesta huolimatta oli osakunnan elämä ja toiminta varsin vilkasta. Melkein säännöllisesti ilmestyi kokouksissa luettava käsinkirjoitettu sanomalehti, jonka sisällys kuitenkin useimmiten oli heikkoarvoinen. Esitelmiä, joiden johdosta tavallisesti syntyi keskustelu, pidettiin usein. Viikkokokouksissa kävi kaikki vielä ruotsiksi, sillä useimmat osakuntalaiset eivät riittävästi suomea osanneet. Mutta vuosijuhlissa pidettiin suomenkielisiäkin puheita. Paitsi varsinaista vuosijuhlaa, joka oli maaliskuun 5 päivänä — sen merkkipäivän muistoksi, jona Viipurin läänin jälleen-yhdistämistä muuhun Suomeen valmistamaan asetettu komitea ensi kerran kokoontui v. 1812 — vietettiin entisen viipurilaisen osakunnan tavan mukaan juhlan tapaista myöskin marraskuun 30 päivänä "Viipurin pamauksen" muistoksi, parhaasta päästä leikillisellä ohjelmalla. Nälkäkeväänä 1868 ei vuosijuhlaa vietetty, vaan sen kustannuksia vastaava rahasumma koottiin nälkää kärsiville. — Viikkokokoukset pidettiin Ekbergin kahvilassa, jossa osakunnan käytettävänä tavallisesti oli vain yksi huone, joskus kaksi.
Ylioppilas-tiedekunnat viettivät kituvaa elämää, ainakin useimmat. Fr. Cygnaeus, joka oli historiallis-kieliopillisen tiedekunnan dekanus, sekä tämän tiedekunnan kuraattorit (ensin C. G. Estlander, sittemmin Th. Rein) tekivät kyllä parastaan herättääkseen siinä jonkinlaista vireyttä, mutta huonolla menestyksellä. Kokouksiin saapui tavallisesti vain toista kymmentä miestä, joista useimmat olivat toisilleen ventovieraita. Keskustelu-aineita esitettiin, mutta harvoin mitään keskustelua syntyi muiden kuin dekanuksen ja kuraattorin välillä. Huomiota nostivat vain ne useimmiten erinomaisen kauniit puheet, mitkä Cygnaeus piti niille, jotka tiedekunnan jäseniksi otettiin. Kaksi vuotta olin minä tämän ylioppilastiedekunnan pöytäkirjanpitäjänä, joka oli sangen helppo virka, kun pöytäkirja tavallisesti tuli hyvin lyhyeksi. Se suosio, mikä tässä toimessa ollessani Cygnaeuksen puolelta osakseni tuli, on hauskimpia muistoja yliopisto-ajaltani.
"Pariisista" ja Keuruulta palattuani syksyllä 1869 olivat ylioppilas-tiedekunnat lakkautetut, ja osakuntalaitos oli taas pystyyn päässyt entisine tehtävineen ja oikeuksineen. Viipurilaisen osakunnan inspehtoriksi määrättiin professori Wilh. Lagus ja kuraattoriksi vapaah. O. af Schultén. Kun silloin olin tutkintohommissa, ei minulla ollut aikaa käydä tämän virallisen osakunnan kokouksissa kuin pari kertaa. Ensimäistä kertaa siellä ollessani aloin keskustelussa puhua suomea, katsoen välttämättömäksi, että vihdoinkin tehtäisiin loppu ruotsinkielen yksinvallasta tässäkin osakunnassa. Mutta monta sanaa en ehtinyt saada sanotuksi ennen kuin pöytäkirjan pitäjä (nimi jääköön mainitsematta) heitti kynän kädestään ja ilmoitti, että hän, koska ruotsi oli osakunnan virallinen kieli, ei katsonut velvollisuudekseen pitää pöytäkirjaa suomea puhuttaessa. Ei häntä kuitenkaan kannattanut kukaan. Osakunta päätti, että suomi sen kokouksissa oli yhtä luvallinen kuin ruotsi, ja muistaakseni järjestettiin asia niin, että valittiin toinen mies suomenkielistä pöytäkirjaa pitämään. Minä sain siis jatkaa, ja siitä alkaen lienee viipurilaisessa osakunnassa aina puhuttu molempia kieliä.
Suomen kielen puhuminen oli 1860-luvulla ja varsinkin sen alkupuolella yliopisto-piireissä niinkuin muissakin keskuuksissa täällä pääkaupungissa vielä hyvin harvinaista. Hartaatkin suomalaisuuden ystävät puhuttelivat toisiaan ruotsiksi. Useimmat olivat ruotsinkielisistä kodeista lähteneet, kaikki ruotsalaista koulua käyneet, ja moni heistä oli vasta myöhemmällä iällä suomea oppinut, sitä kuitenkaan täydellisesti hallitsematta. Perhekielenä oli suomi silloin tuskin muissa "yläluokan" (käyttääkseni myöhemmin keksittyä sanaa) kodeissa kuin Yrjö Koskisen ja Julius Krohnin perheissä. "Vanhat rehelliset", Ahlqvist, Tikkanen ja Polén, puhuivat ainakin vaimojensa kanssa pelkkää ruotsia. Lönnrotin perheessä, joka kuitenkin jo oli muuttanut pois Helsingistä, oli niinikään ruotsi kotikielenä. Silloisia kielioloja kuvaavana mainittakoon, että "Suomettaren" toimistossa lehden toimittajat tavallisesti kuuluivat puhuvan ruotsia keskenään.