Tuo uusi "toimituspaikka" eli toimisto oli minun yksityinen asuntoni
Palmqvistin perillisten talon toisessa kerrassa, josta olin vuokrannut
kaksi huonetta. Erityisen toimistohuoneen vuokraamista eivät Uuden
Suomettaren varat silloin eivätkä moneen aikaan vast’edeskään sallineet.
Muutto oli helposti tehty, sillä muuta omaisuutta ei Uudella Suomettarella ollut kuin eräs sanomalehti-hyllyillä ja parilla laatikolla varustettu, pahasti huojuva pulpetti, joka sijoitettiin etuhuoneeni ikkunan eteen. Kirjastoa ei ollut nimeksikään, eipä edes Suomen valtiokalenteria. Toimitukselle tilatut sanomalehdet hyvin mahtuivat noille pulpetin hyllyille. Kotimaassa ei siihen aikaan kovin monta sanomalehteä ilmestynyt ja rajantakaisia oli tilattu ainoastaan "Pietarin Sanomat", "S:t Petersburger Zeitung" ja "Stockholms Dagblad". Helsingissä ilmestyivät paitsi paria aikakauskirjaa, Lähetyssanomia ja virallisia lehtiä, "Helsingfors Dagblad", "Hufvudstadsbladet" ja "Folkvännen", Turussa "Sanomia Turusta" ja "Åbo Underrättelser", Viipurissa "Ilmarinen" ja "Viborgs Tidning", Hämeenlinnassa "Hämäläinen", Tampereella "Tampereen Sanomat", Porissa "Satakunta" ja "Björneborgs Tidning", Oulussa "Oulun Viikkosanomat", Vaasassa "Vasabladet" ja "Österbotten", Kuopiossa "Tapio", Jyväskylässä "Keski-Suomi" ja "Kansanlehti" sekä Porvoossa "Borgåbladet". Muita en muista, ja tuskinpa lienee useampia ollutkaan.
Moni arvellee, että pienen sanomalehden toimittaminen on hyvinkin helppo työ. Eihän siihen paljoa mahdu; vähällä vaivalla kai sen vähän kokoon saa, mitä kahdentoista palstan täyttämiseen tarvitaan. Mutta pahasti erehtyy se, joka niin arvelee. Hän ei ota huomioon sitä vaikeata seulomis-työtä, jota sellaisen lehden toimittaminen vaatii, jos mieli saada sitä edes jossain määrin tarkoitustansa täyttäväksi. Asiain esittäminen supistuneessa ja kuitenkin selvässä muodossa on yleensä vaikeampaa kuin niiden laveampi esittely. Ison lehden toimittajan ei tarvitse joka hetki punnita mitä ottaa mitä jättää, sillä palstain täytteestä ei sanomalehdillä koskaan ole puutetta, ei suurilla eikä pienillä.
Tähän maailman aikaan niin pieni ja niin harvoin ilmestyvä sanomalehti, kuin U. Suometar v. 1870 oli, ei voisi yrittääkään esiintymään minkään puolueen pää-äänenkannattajana. Mutta silloin se oli mahdollista. Yleisön vaatimukset eivät olleet suuria ja valtiollinen sekä yhteiskunnallinen toiminta maassamme kulki vielä niin hitaasti ja liikkui siksi ahtaissa piireissä, että pienikin sanomalehti kutakuinkin kykeni asiain kulkua seuraamaan ja saamaan äänensä kuuluville päivän tärkeimmissä kysymyksissä. Pääkirjoitusten sepittämisessä on U. Suomettarella alusta alkaen ja koko elin-aikanaan ollut eteviä avustajia eri aloilla. Ahkerimmat niistä olivat minun ensivuotenani Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman ja Th. Rein. Kiitollisuudella muistelen sitä tehokasta apua, jota Rein, kun lehden muut avustajat juuri toimittajaksi tultuani olivat lähteneet kesäksi maalle, antoi minulle neuvoilla ja työllä. Hän oli silloin jostakin syystä melkein koko kesän kaupungissa ja kävi usein toimistossa monasti toruen ja puhkuen, kun minä jossain asiassa olin tyhmästi menetellyt tai jotain laiminlyönyt.
Silloin ei vielä katsottu välttämättömäksi, että joka numerossa oli pääkirjoitus. Ja kerrassaan mahdotonta olikin aina saada sellaista tuohon pieneen lehteen mahtumaan. Kun esim. oli julaistava seikkaperäinen selostus jostakin yleisestä kokouksesta tai juhlatilaisuudesta, kirje ulkomaalta tai joku pitkähkö lähetetty kirjoitus, silloin ei mitenkään saanut pääkirjoitukselle sijaa. Ja kun heinäkuun keskipaikoilla syttyi ranskalaissaksalainen sota, jonka vaiheista yleisö tahtoi saada tuoreita ja tarkkoja tietoja, silloin kävi tilan ahtaus kerrassaan tuskastuttavaksi. Sotakertomukset usein anastivat toisen puolen koko lehdestä, jotta muut osastot täytyi supistaa mitä vähimpään määrään.
Harvoin olen eläessäni niin hikoillut kuin näitä sotakertomuksia kirjoittaessani, sillä suomalainen sotasanasto oli silloin vielä niin köyhä ja puutteellinen, että tuon tuostakin esiintyi sanoja, joille en suomalaista vastinetta keksinyt ja jotka sen tähden täytyi kiertämällä kaartamalla sivuuttaa. Omia sähkösanomia ei U. Suometar jaksanut kustantaa. Ne lainattiin aamu- ja virallisista lehdistä. Kesällä ei ollut minulla mitään apua noiden pitkien sotakertomusten kirjoittamisessa. Mutta syksystä alkaen sain avukseni siinä työssä joksikin aikaa maisteri Erkki Almbergin.
Uutis-osasto oli siihen aikaan kaikissa maamme sanomalehdissä jotenkin laiha. Virastomme olivat vielä virkavallan sulettuja pyhäkköjä. Hallituksen ja keskusvirastojen toimista harvoin saatiin muita tietoja kuin mitä virallisissa lehdissä suvaittiin ilmoittaa, ja ne tavallisesti supistuivat virkanimityksiin ja -eroihin, asetuksiin, julistuksiin, käskyihin ja kieltoihin. Jos olisi jonkun sanomalehtimiehen päähän pistänyt mennä senaatin toimituskuntain virkamiehiltä tiedustelemaan, mitä asioita senaatissa käsiteltiin tai mitä siellä jostakin asiasta oli päätetty, niin olisi toimituskunnan vahtimestari varmaankin saanut käskyn taluttaa ulos mokoman röyhkeän uskalikon. Ja niinpä olisi keskusvirastoissakin tapahtunut. Vaikka Hels. Dagblad oli silloisen senaatin epävirallinen äänenkannattaja, ja lehden päätoimittaja Lagerborg senaattorien hyvä ystävä, sai tämäkin lehti vain ani harvoin urkituksi erityisiä tietoja hallituksen toimenpiteistä. Ainoastaan yliopisto ja tuomiokapitulit sekä muutamat lääninhallitukset ja kaupunkien viranomaiset sanomalehdille tietoja toimistaan antoivat.
Kokousten selostukset, jotka nyt antavat sanomalehtien toimituksille niin paljon työtä ja vaativat niin paljon tilaa, eivät silloin vaivaksi käyneet, sillä seurojen ja yhdistysten luku oli vielä vähäinen. [Ei vielä osattu tehdä eroa yhdistysten ja yhtiöiden välillä. Edellisetkin "yhtiöiksi" sanottiin. Esim. muinaismuistoyhtiö ja kasvatusopillinen yhtiö.] Tarkat selostukset annettiin U. Suomettaressa vain Suomalaisen kirjallisuuden seuran, Kasvatusopillisen yhdistyksen, Suomalaisen seuran ja Muinaismuistoyhdistyksen kokouksista.
Vaikka U. Suomettarella ei vielä ollut mitään vakinaisia kirjeenvaihtajia tai asiamiehiä maaseuduilla, tuli toimitukselle runsaasti kirjeitä eri seuduilta. Kirjoittajista olivat useimmat pappeja tai kansakoulunopettajia, mutta moni koulunkäymätönkin kirjoitti, "koska ei kukaan kykenevämpi ole meidän kunnastamme tietoja antanut". Enimmät kirjeet olivat pitkiä ja jakaantuivat tavallisesti kolmeen osaan: johdantoon, asialliseen esitykseen ja loppulausuntoon. Jos ne olisi kaikki sellaisinaan julaistu, niin olisivat ne melkein koko lehden täyttäneet. Täytyi niitä sen tähden armottomasti seuloa ja karsia. Johdanto ja loppulausunto pyyhkäistiin kohta ja asiallinenkin esitys lyhennettiin. Se vaati aikaa ja työtä, mutta tärkeäksi katsottiin, että läheinen yhteys lehden ja lukijakunnan välillä pidettiin vireillä, ja sen tähden koetin, mikäli mahdollista, saada joka numeroon pari maaseutukirjettä.
Tuo kirjeitten seulonta, karsinta ja muokkailu ei tietysti kirjoittajia miellyttänyt. Moni suuttui pahanpäiväisesti ja ilmoitti toimitukselle tyytymättömyytensä kovin sanoin. Hauskana tyytymättömyyden purkauksena mainitsen, että kun Kilpinen (Wolmar Schildt) oli päättänyt lakkauttaa Jyväskylässä toimittamansa "Kansanlehden", johon lähetetyt kirjoitukset korjaamatta, karsimatta otettiin sellaisina kuin ne toimitukselle tulivat, eräs "Kansan mies" lehden viimeisessä numerossa haikeasti valitti, että, jos U. Suomettarelle kirjoituksen lähettää ja se sattuu lehteen pääsemään, lähettäjä "ei enää tunne sitä omakseen".