Matin "Kirjeet Helsingistä" eivät vielä olleet alkaneet, mutta tuon tuostakin oli lehdessä noin palstan pituinen, leikilliseen muotoon kyhätty katsaus viime päivien tapahtumiin. Näistä katsauksista sittemmin Matin kirjeet kehittyivät.
Jatkuvalle novellille koetettiin saada tilaa ainakin kerta viikossa. Minun toimittajaksi tullessani oli E.F. Jahnssonin kirjoittama novelli "Herra Niilo" loppumaisillaan. Heinäkuulla alkoi E. Nervanderin "Uotilan isäntä", jonka minä tekijän ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomensin. Aiheenkin tähän novelliin olin minä tekijälle antanut. Se perustuu tositapaukseen, jonka isäni oli minulle kertonut.
Ilmoitukset eivät suurta tilaa anastaneet. Niitä oli tavallisesti vain toista palstaa, joskus puoli. Ei ollut lehdellä omaa konttoriakaan. Tilaukset kaupungista ja ilmoitukset vastaanotettiin Hufvudstadsbladetin konttorissa, jonka lehden kirjapainossa U. Suometar silloin painettiin. Latojia oli ainoastaan kaksi, taituri oppilaineen, joille täytyi käsikirjoituksia säännöllisesti pitkin viikkoa syöttää.
U. Suomettaren pahin kilpailija oli Suomen Virallinen Lehti, se kun ilmestyi kolme kertaa viikossa ja maksoi koko vuodelta vain viisi markkaa postimaksuineen, mutta kaksipäiväinen Uusi Suometar Helsingissä kahdeksan markkaa ja maaseudulla kymmenen. Tuota kilpailijaa toimitti silloin jotenkin huolellisesti maisteri K. Slöör, ja tekstiä siihen mahtui enemmän kuin myöhempinä aikoina, jolloin ilmoitukset ovat anastaneet melkein koko tilan. Se saattoi siis uutislehtenäkin tyydyttää vaatimattomia lukijoita, ja tilaajia sillä olikin runsaasti. Muistaakseni oli virallisten lehtien tilaushinta äskettäin entisestään alennettu, jotta ne paremmin voisivat kilpailla yksityisten sanomalehtien kanssa. Että ne tuottivat valtiolle tappiota noin 75,000 markkaa vuosittain, se oli tietysti hallituksen mielestä vähäpätöinen asia.
Tuon kilpailun johdosta virallisen lehden kanssa täytyi U. Suomettaressa antaa tarkat ja täydelliset tiedot "laillisista ja virallisista ilmoituksista", luetella vuosihaastot, lainhuudatukset, ala-ikäisiksi julistetut, konkurssit, julistettavat tuomiot, kuoletukset, huutokaupat, haettavat virat, testamentti- ja perintöasiat, velkojain kokoukset, "peräänkuulutukset" y.m. Eikä virallisissa lehdissä silloin vielä merkitty monesko kerta mikin kuulutus niissä julaistiin, vaikka esim. vuosihaaston määräaika luetaan siitä päivästä, jona kuulutus on ollut kolmannen kerran julaistuna. Oli sen tähden pidettävä erityistä kirjaa noista kuulutuksista, jotta U. Suomettaressa osattaisiin sanoa mistä päivästä määräaika oli luettava. Sillä, joka nyt toimittaa puheena olevaa osastoa, ei ole mitään aavistusta siitä vaivasta ja ajanhukasta, jota samaisen osaston toimittaminen 1870-luvulla tuotti.
Painohallituksen kanssa jouduin ensi kerran tekemisiin elok. 18 p. Uutisessa vapaaehtoisen palokunnan vuosijuhlasta mainittiin, että viranomaiset olivat kieltäneet palokuntaa tässä juhlassa käyttämästä sitä kunnialippua, minkä pääkaupungin naiset olivat sille lahjoittaneet, ja lausuttiin kummastus siitä, että tangon päässä liehuvaa, palokunnan merkillä koristettua riepua pelättiin. Se oli nyt muka "sopimatonta moitetta". Painoasiamies pidätti lehden ja painohallitus määräsi painoksen takavarikkoon otettavaksi. Näin joutavista syistä sanomalehtiä siihen aikaan ahdistettiin. Ehkäpä saan vast’edes tilaisuuden kirjoittaa eri muistelman sensuuri-oloista 1870-luvulla.
Tilaajia oli U. Suomettarella ensimäisenä vuonna 1869 noin 900. Mutta minun toimittajaksi tullessani oli niiden luku alentunut noin 600:aan. Ilmoitukset tuskin tuottivat 2,000 markkaa. Lehden taloudellinen tila alkoi käydä arveluttavaksi, sillä tulot eivät kustannuksia korvanneet, vaikka nämä eivät suinkaan suuria olleet. Toimituksen määräraha oli kaikkiaan 2,000 markkaa; avustajat eivät saaneet kirjoituksistaan mitään palkkiota. Painokustannukset olivat suhteellisesti paljoa vähemmät kuin tätä nykyä, mutta paperi oli kalliimpaa, kun silloin ei vielä osattu puuvanukepaperia valmistaa.
Marraskuulla tehty arviolasku osotti, että kuluvan vuoden tappio nousisi ainakin pariin tuhanteen markkaan. Sen johdosta pidettiin tohtori O. Blomstedtin luona kokous, jossa otettiin vakavan harkinnan alaiseksi lehden lakkauttaminen. Alakuloinen oli kokouksen alussa mieliala. Mutta vähitellen rohkeus nousi, sitä kun voimakkain sanoin viritti etupäässä Blomstedt. Ja päätökseksi tuli, että lehteä ei lakkauteta, vaan päinvastoin laajennetaan kolme kertaa viikossa ilmestyväksi, jolloin toivottiin tilaajamäärän kasvavan ja ilmoituksia runsaammin saatavan. Taloudellisen tilan turvaamiseksi päätettiin perustaa kannatus-yhdistys, johon jäseniä koottaisiin maaseuduiltakin. Kannatus-osuus tulisi olemaan 25 markkaa, mutta sama henkilö saisi tietysti ottaa useampiakin osuuksia. Ilomielin erottiin.
Kansan "karttuisa käsi" ei siihen aikaan vielä ollut tottunut ojentumaan sanomalehtien kannattamiseksi, ja olihan yleinen varallisuuskin maassamme vielä hyvin heikko, varsinkin niiden keskuudessa, jotka suomalaisuuden asiaa harrastivat. Suurilla ponnistuksilla saatiin kannatusvarat nousemaan noin 3,500 markkaan, joista suurin osa karttui Helsingistä. Ei ollut siis kovin vahva se tuki, jonka nojalla U. Suometar lähti tointansa jatkamaan.