Jo toista vuotta oli äiti haudassa maannut. Isä ei enää viihtynyt
Rapatilassa. Se myytiin keväällä 1858.
II.
KOULUSSA.
Milloinka alkoi kotikoulu, jossa äiti oli opettajana, sitä en osaa sanoa, enkä liioin mitä opetusjärjestelmää siinä noudatettiin. Sen vain muistan, että ruotsia lukea osasin ja vähän kirjoittaakin, kun 7-vuotiaana kouluun jouduin.
En ollut mitään koulua sitä ennen nähnyt, ja kammottava mielikuva minulla mokomasta laitoksesta oli. Kun huomenna oli ensimäinen kerta kouluun mentävä, näin yöllä unta, että minut vietiin isohkoon huoneeseen, jonka sisusta kauttaaltaan oli kiiltävällä staniooli-paperilla verhottu, seinät, katto, lattia ja kaikki huonekalut. Niin liukas oli lattia, että lankesin nenälleni.
Minut pantiin neiti S.E. Lindebergin pikkulasten kouluun. Se sijaitsi siinä pienessä kivirakennuksessa, mikä, vaikka se epäilemättä on Viipurin vanhimpia taloja, vielä seisoo paikallaan vastapäätä katolilaista kirkkoa sen kapean ja jyrkkämäkisen poikkikadun, Vesiporttikadun varrella, joka Kuningattaren- eli Katariinankadulta vie alas Karjakadulle. Rakennus on kahden kerroksen korkuinen, mutta asuinhuoneita on vain yläkerrassa: sali, jonka ikkunat ovat pihan puolella, salin takana kaksi huonetta, kummassakin ikkuna kadulle päin, puusta kyhätyn rappukäytävän vieressä puolipimeä keittiö ja saman käytävän toisella puolella — ainakin silloin — kauheasti haiseva hyyskä, joka tuoksuansa laajalle levitti. Salissa oli koulu, toisessa huoneessa asui neiti Lindeberg itse ja toinen oli vuokrattu kahdelle kimnasistille, jotka sinne ja sieltä kulkivat koulusalin kautta.
Opetusaineina olivat sisäluku, laskennon alkeet, kaunokirjoitus, pieni katkismus; muita en muista. Tarpeetonta on mainita, että opetus kävi ruotsiksi, arvattavasti sillä kuuluisan hyvällä kielellä, jota "Viipurin ruotsiksi" sanottiin. Mutta eräässä poikkeustapauksessa tuli oppilaiden puhua saksaa. Milloin tunnilla tahtoi päästä ulos, täytyi lausua: "Erlauben sie mir heraus?"
Neiti Lindeberg oli jotenkin pitkä ja hyvin laiha, silloin ehkä 35 vuoden ikäinen, teräväkasvoinen, iho kellahtava. Mieleeni on erittäin painunut se hänen pitkä ja laiha kätensä, jossa tunnilla melkein aina oli puinen tavuupuikko, millä hän viittaili ja lukijaa ohjasi. Sama käsi se myöskin joskus tarttui minun niinkuin muidenkin oppilaiden niskatukkaan, ja siinä lieneekin pääsyy, miksi se niin erityisesti on mieleeni painunut. Muuten pidettiin neiti Lindebergiä taitavana lasten opettajana silloisen mallin mukaan. Ja että hän oli jalo nainen, sen osoitti hän esim. sillä, että, vaikka itse oli köyhä, otti kasvatikseen erään turvattoman orpopojan. [Tämä orpo oli Viktor Hoving, josta sittemmin tuli varakas liikemies ja joka nuorena kuoli Roomassa, testamentin kautta säädettyään suurimman osan omaisuudestaan Suomen Taideyhdistykselle.]
Tässä yhteiskoulussa olin kaksi vuotta. Merkillistä kyllä en silloisista koulutovereistani ainoatakaan muista näöltään enkä nimeltään. Utukuvana vain häämöittää eräs punatukkainen tyttö.
* * * * *