Siirryin sitten n.s. "Ståhlbergin kouluun", jonka oli perustanut Viipurin kimnaasin silloinen rehtori K.H. Ståhlberg, mutta jonka johtajana nyt oli pastori K.H.J. Ignatius, tunnettu toimittamistaan "Lukemisista Suomen kansalle". Tämä yksityinen koulu vastasi osaksi silloisia valtion alialkeiskouluja, mutta sen ohjelma oli kaiketi laajempi, koska oppilaat, suoritettuaan siinä kaksivuotisen kurssin, pääsivät suoraan kimnaasin toiselle luokalle. Kimnaasinko? kysynee lukija kummastellen. Niinpä niin. Viipurissa olivat siihen aikaan ylialkeiskoulun neljä luokkaa ja kimnaasin kolme luokkaa yhdistettyinä seitsenluokkaiseksi opistoksi, jolla oli kimnaasin nimi ja arvo. Toista samallaista opistoa ei maassamme ollut, sillä muualla olivat ylialkeiskoulut ja kimnaasit erillään.
Ståhlbergin koulu sijaitsi pastori Ignatiuksen tahi oikeastaan hänen poikansa omistamassa pienessä talossa Vahtitornikadun varrella, lähellä kaupungin vanhaa tuomiokirkkoa, joka silloin oli ja valitettavasti vielä nytkin on venäläisen sotaväen muonamakasiinina. Koulun hallussa oli yksi ainoa huone, joka ei ollut suuren suuri eikä pienen pieni, mutta nykyisen kouluhygienian sääntöjen mukaan oli aivan liian ahdas noin 30-lukuiselle oppilasjoukolle. Eteinen kyllä oli olemassa, mutta sitä ei käynyt lämmittäminen, jonka vuoksi oppilaiden päällysvaatteetkin saivat oleskella tuossa ahtaassa kouluhuoneessa. En muista että huoneen ikkunoita koskaan olisi välitunneilla avattu ilmanvaihtoa varten, eikä seinissä siihen maailman aikaan mitään ilmaläpiä ollut. Raitista ilmaa ei kouluhuoneeseen siis päässyt muulla tavoin kuin ulko-oven kautta, milloin se avattiin. Ja johtaja itse, jolla oli useimmat tunnit koulussa, oli — keuhkotautinen. Sellaiseen kouluun tuskin kukaan tätä nykyä lastansa panisi. Mutta Ståhlbergin koulussa istui silloin virkamiesten ja varakkaiden liikemiesten poikia, joita ei tahdottu panna alialkeiskouluun, missä he muka joutuisivat huonoon seuraan. Terveys-oppi ei vielä ollut jalansijaa saanut. Vaan terveinä Ståhlbergin koulun oppilaat pysyivät, eivätkä tietääkseni yhteenkään heistä keuhkotaudin-basillit pystyneet.
Opetusvälineitä ei koulussa muistaakseni ollut muita kuin solakka rottinki, jonka toinen pää oli kädensijaksi kierretty, ja joka tämän kädensijan nojassa riippui keskelle peräseinää lyödystä naulasta, ollen siten aina oppilaiden silmäin edessä rangaistuksen uhkana, ahkeruuteen ja tottelevaisuuteen kehoittajana. Usein ei sitä tarvinnut käyttää; sen pelkkä läsnäolo vaikutti tehokkaasti.
Opetus kävi sen ajan tavalliseen tapaan: läksyt luettiin ulkoa ja papatettiin opettajalle vuoron mukaan. Ei tullut kysymykseenkään, että opettaja läksyä valmistaisi tai luetun sisällystä selittäisi. Jotka eivät ymmärtäneet, mitä olivat lukeneet — ja niitä olivat useimmat —, he jäivät sitä käsittämättä. Kova pala oli varsinkin iso katkismus kysymyksineen ja vastauksineen. Moni sai saman läksyn moneen kertaan uudestaan, kunnes sanat oikeassa järjestyksessä suusta sujuivat, älykoppaan silti tunkeutumatta. Surkeata tosiaan on ajatella silloista kouluopetusta, kun lasten aivoja vaivattiin pelkällä ulkoluvulla eikä heidän käsityskykyänsä yritettykään kehittämään. Etenkin koulun alimmilla asteilla oli tuo opetustapa jotenkin hedelmätön.
Käydessäni Ståhlbergin koulua syttyi suuri itämainen sota. Viipurissa oli paljon venäläistä sotaväkeä, joka talossa joukko sotureita majoitettuna. Koulupojatkin joutuivat sotaiselle tuulelle, ruveten sotaleikkejä harjoittamaan. Ja meillä Ståhlbergiläisillä oli mainio harjoituskenttä: yllä mainitun entisen tuomiokirkon aukea ympäristö ja sen vieressä oleva kallionkieli, jonka yläpuolella kellotorni seisoo. Talvella rakennettiin tuolle kallionkielelle vahva lumilinna, jonka omistamisesta ahkerasti ja uljaasti taisteltiin, oppilaat kun jakautuivat kahteen ryhmään: venäläisiin ja vihollisiin. Minä olin venäläisjoukon päällikkö. Taisteluissa oli minulla sapeli vyöllä ja pukeutunut olin erään toverin "kaprokkiin", joka oli varustettu pystykauluksella ja siten upseerin pukua muistutti. Kuumia nuo taistelut usein olivat, jopa vertakin joskus vuosi.
Mainitsematta en voi olla, että minä toista vuotta puheena-olevassa koulussa ollessani toimitin kerran kuukaudessa ilmestyvää käsinkirjoitettua sanomalehteä, jota halukkaasti luettiin koulutoverieni piirin ulkopuolellakin, kunnes kukin numero oli käynyt niin repaleiseksi, ettei sitä enää lukea voitu. Tämä lehti sisälsi muun hyvän ohessa virallisia kertomuksia merkillisimmistä "taisteluista Kellotornivuorella" ja luettelot urhoollisimmille sotureille annetuista kunniamerkeistä.
* * * * *
Kimnaasiin tulin v. 1855, siis 11-vuotiaana, kuten yllä mainitsin, suoraan toiselle luokalle. Kimnasisteilla oli siihen aikaan univormu: tummansinisestä verasta tehty puku, nutussa mustasamettinen pystykaulus ja kaksi riviä lyyran kuvalla koristettuja kullattuja nappeja. Arvaa sen, miten kahden kyynärän pituisen poikanaskalin rinta paisui, kun hän sai noin komeaan asuun pukeutua ja kimnasistin arvonimeä kantaa, joka onni ei tullut muiden samanikäisten Suomen poikain osaksi, kuin niiden, jotka Viipurissa koulua kävivät, sillä muuallahan pääsi kimnasistiksi vasta ylialkeiskoulun suoritettuaan ja siis 15:nnen ikävuoden korvissa. Ei tuota pukua kuitenkaan arki-elämässä kulutettu; sitä käytettiin vain vieraissa käydessä, tutkinnoissa ja muissa juhlatilaisuuksissa.
Opetusohjelmakin Viipurin kimnaasin alaluokilla poikkesi siitä lukujärjestyksestä, jota ylialkeiskouluissa noudatettiin. Venäjän kielellä oli edellisillä paljoa suurempi sija. Toisella luokalla luettiin venäjäksi yleistä historiaa ja kolmannella maantietoa. Läksyksi annettiin kulloinkin kymmenkunta riviä, jotka tietysti ulkoa luettiin. Ei opettaja läksyä antaessaan eikä sitä kuulustellessaan selittänyt, mitä nuo rivit tiesivät, ja aniharva oppilas niistä omin voimin selvän sai. Mitä hyötyä tästä historian ja maantiedon opetuksesta siten oli, on helppo arvata, eikä oppikirjoista lukuvuoden kuluessa monta sivua ehditty suorittaa. Minä osaan vieläkin ulkoa lasketella muutamia lauseita venäjänkielisestä historian oppikirjasta, mutta niiden sisällys selvisi minulle vasta myöhemmällä iällä, ja kuitenkin oli minulla ollut venäläinen "niänjkä" eli lapsenhoitaja, [Lapsuuteni aikana oli Viipurissa tapana n.s. "paremmissa perheissä" pitää venäläisiä, enimmiten Muolan pitäjän Kyyrölän kylästä kotoisin olevia tyttöjä lapsenhoitajina, ei muka oikeastaan sen vuoksi, että lapset oppisivat puhumaan venättä, vaan sitä varten, että he, totuttuaan ääntämään tuota vaikeata kieltä, sitten helpommin oppisivat muita vieraita kieliä puhumaan.] jotenka venäjän puhekieli ei ollut minulle koulussa ollessani vieras.
Tärkeänä välikappaleena opetuksessa ja kurinpidossa tämän koulun alimmilla luokilla oli n.s. "klobba", tukeva koivunvirpi-putsukka, jommoinen aina oli luokkahuoneessa, tavallisesti opettajan pöydällä. Kämmenille sillä lyödä läimähytettiin. Ei sitä kaikki opettajat käyttäneet; mutta joukossa oli sen ahkeriakin käyttäjiä, ja moni laiska, kovapäinen tahi pahankurinen oppilas sai tuontuostakin kokea virpien notkeutta ja omien kämmeniensä ihon kestävyyttä. Ahkerin putsukan heiluttaja oli historian ja maantiedon opettaja. Kun hän oli pahalla tuulella, antoi hän oppilaalle, jonka oli seinäkartalla jotain paikkaa osoitettava, putsukan käteen kartan luo lähtiessä, ja jos tehtävä ei onnistunut, oli klobba ja kämmen kohta opettajalle ojennettava. Mutta klobbaa ei sentään pahasti pelätty. Kammottavampia olivat ne hurjat tukkapöllyt, joihin joku opettaja kiivastuessaan ryhtyi saaden kouraansa koko tukun onnettoman uhrinsa hiuksia. Ja vielä raa'empiakin rangaistukin käytettiin. Niinpä muuan opettaja kerran tarttui erään oppilaan housujen pulleimpaan kohtaan ja heitti hänet suin päin mustaa taulua vastaan. Ihme vain, ellei tuo poika-parka siitä mitään ruumiinvikaa saanut.