Oppilaiden suosikki oli latinan opettaja, tunnettu runoilija J.G. Leistenius. Hän oli leikkisä mies, kuten hänen runoelmansakin osoittavat, ja leikkisä oli hänen opetustapansakin, Klobbaa hän muistaakseni ei koskaan käyttänyt, vaan hänellä oli omat rangaistustemppunsa. Lievin rangaistus oli "stut på magen" (tolloa vatsalle). Se suoritettiin siten, että hän otti rangaistavan polvilleen, painoi hänen takaraivonsa toisen käsivartensa nojaan Ja köykäisellä kädellä taputteli vatsaa. Toinen rangaistusaste oli "suutarina olo" ja kolmas "räätälinä olo". Luokkahuoneessa olevassa kaapissa, jossa säilytettiin oppilaiden kirjoitus- y.m. tarpeet, oli kaksi osastoa päällekkäin. Suutariksi tuomittu pantiin alaosastoon ja räätäliksi tuomittu nostettiin yläosastoon, ja siellä he saivat asianmukaisessa asennossa istua tunnin loppuun asti. Näin rangaistut olivat häpeissään, sillä he joutuivat koko luokan naurun alaisiksi, ja varmaa on, että nämä rangaistukset vaikuttivat tehokkaammin kuin klobban iskut. Erityisissä tapauksissa käytti Leistenius toisia rangaistuskeinoja. Huomattuaan kerran, että eräs luokan viimeisellä penkillä istuva, pahasti änkyttävä oppilas "lunttasi" (salaa luki läksyä kirjasta), kysyi hän, mikä kirja oppilaalla siellä oli auki. Tämä vastasi: "De ä' min bib-bib-bib-liska" (se on Piplian historiani). "Tuo se tänne." Se tuotiin, mutta olikin Strelingin latinan kielioppi. Rangaistukseksi asetettiin syyllinen seisomaan mustan taulun eteen, kirja ylöspäin ojennetussa kädessä, ja milloin Leistenius merkin antoi, tuli pojan lausua: "De här ä' min bib-bib-bib-liska."

Uskonnon opettajana oli eräs korkeasti oppinut, mutta tavattoman hajamielinen ja hyvin likinäköinen filosofian tohtori. Kun hänen, voidakseen seurata oppilaan läksyn latelemista, täytyi pitää kirjaa aivan nenänsä alla, ei hän nähnyt, että oppilaskin luki läksyn suoraan kirjasta, ja se oli sääntönä. Kuria luokalla ei samainen tohtori ollenkaan osannut pitää. Oppilaat tekivät hänen tunneillaan juuri mitä tahtoivat. Oikein harmittaa muistellessa sitä hävytöntä peliä, mitä oppilaat pitivät tuon hyväntahtoisen, mutta opettajan toimeen kerrassaan kykenemättömän miehen kanssa.

Oppilaita oli suomen-, ruotsin-, saksan- ja venäjänkielisistä kodeista. Kirjava joukko siis. Suomea kaikki osasivat, niinkuin lapset yleensä Viipurissa silloin ja nytkin. Mutta opetuskielenä oli vielä ruotsi kaikissa Suomen valtion kouluissa. Useat niistä oppilaista, joilla oli toinen kotikieli kuin ruotsi, erosivat jo aliluokilta, tuo vieras koulukieli kun tuotti heille niin suuria vastuksia ja ehkäisi heidän edistyksensä. Kun minä tulin toiselle luokalle, istui siellä viimeisenä luokalle jääneistä oppilaista noin 15-vuotias nuorukainen Ilvonen. Vaivoin oli hän, vaikka ei suinkaan ollut hengenlahjoiltaan heikoimpia, päässyt ensimäiseltä luokalta ja toiselle luokalle olisi hän jäänyt kolmanneksi vuodeksi, ellei keväällä olisi merelle mennyt. Suomenkielisistä kodeista lähteneistä luokkatovereistani yksi ainoa jaksoi ponnistaa yliopistoon asti, runoilija Aleks. Rahkonen.

Kimnaasi sijaitsi kaksinkertaisessa valtion omistamassa kivirakennuksessa Karja- ja Mustamunkkikatujen kulmassa, aivan likellä n.s. Ympyriäistä tornia, joka nyt seisoo erillään keskellä nykyistä kauppatoria, mutta silloin liittyi kaupunkia ympäröivään varustusvalliin. Luokkahuoneet olivat yläkerrassa ja tarpeeksi tilavat, vaikkapa eivät vastanneetkaan nykyajan vaatimuksia. Alakerrassa olivat kirjastohuone sekä rehtorin ja yhden opettajan asunnot.

Kauan en saanut tällä erää kimnasistina olla, kaksi vuotta vain. Tapahtui nimittäin v. 1857 se suuri mullistus, että Viipurin seitsenluokkainen kimnaasi lakkautettiin ja sen sijaan perustettiin tavallinen neliluokkainen ylialkeiskoulu ja kolmiluokkainen n.s. siviilikimnaasi paroni K. von Kothenin keksimän kaavan mukaan. Alenin siten kimnasistista pelkäksi koulupojaksi jälleen.

* * * * *

Kolmannen luokan kurssit lakkautetussa kimnaasissa ja uudessa ylialkeiskoulussa eivät täydelleen vastanneet toisiaan. Jälkimäisessä oli tällä luokalla luettava enemmän historiaa ja geometriaa kuin mitä edellisessä oli suoritettu, Näin ollen eivät samaisen kimnaasin kolmannen luokan oppilaat voineet suoraa päätä päästä ylialkeiskoulun neljännelle luokalle. Heidän oli kesällä luettava lisää noita aineita ja syksyllä suoritettava tutkinto niissä. Mutta tämä oikeus myönnettiin vain kahdelle oppilaalle, joista minä olin toinen. Sitä katsottiin puolueellisuudeksi, ja se pisti vihaksi. Miksi ei suotu samaa oikeutta kaikille niille oppilaille, jotka, jos koulu-olot olisivat pysyneet entisillään, olisi neljännelle luokalle ylennetty? Tämäkö seikka vai pelkkä laiskuusko sen vaikutti, että minä en viitsinyt noita kesäläksyjä kunnollisesti lukea, siihen kysymykseen en osaa vastata. Vaan seuraus oli, että tutkinnossa sain repposet ja siis jouduin entisten luokkatoverieni seuraan uuden koulun kolmannelle luokalle. Ainoastaan tuo toinen etuoikeutettu pääsi neljännelle.

Kun mainitsen, että uuden ylialkeiskoulun rehtoriksi tuli lehtori K. V. Ahrenberg, niin se tietää, että tämän koulun johto joutui etevän ja tarmokkaan koulumiehen käsiin. Koulussa vallitsi erinomainen järjestys, vaikka "klobba" oli jäljettömiin hävinnyt. Rehtorin pelkkä esiintyminen hillitsi rajuimmatkin metelöitsijät ja hänen terävä katseensa sai laiskatkin ponnistamaan voimiaan. Hänen katseessaan oli ikäänkuin tenhovoima, peloittava ja käskevä. Opetustavassakin tapahtui huomattava muutos. Ahrenberg itse oli johonkin määrin uuden ajan pedagoogi. Hän sai oppilaansa harrastamaan opettamiaan aineita, ja hänen ponteva persoonallisuutensa ja esimerkkinsä vaikuttivat nähtävästi muihin opettajiin, joista useat olivat samat kuin vastaavilla luokilla entisessä kimnaasissa. Hedelmätön ja kuolettava ulkoluku supistui vähempään määrään. Opettajat eivät enää olleet pelkkiä läksyn kuulustelijoita, vaan ainakin koettivat tehdä opetusta elävämmäksi. Niinpä esim. tuo edellä mainittu hajamielinen tohtori, joka nyt opetti suomen kieltä, teki parastaan selittääkseen kolmannen luokan oppilaille vastaavat säännöt ja sananmuodot muissa suomensukuisissa kielissä, jopa turkinkin kielessä.

Koulu oli muistorikkaassa rakennuksessa, entisessä piispantalossa, joka sylenpaksuisine ulkoseinineen ja syvine ikkuna-komeroineen joka hetki muistutti, että oltiin historiallisella pohjalla. Ensimäisen luokan hallussa, se kun oli suurin, oli avara sali ja kolmannenkin luokan huone tarpeeksi tilava; mutta muut luokkahuoneet olivat jotenkin ahtaat. Mitään erityistä opettajain huonetta ei ollut, vaan oleskelivat he välitunnilla ensimäisen luokan salissa, pihanpuolisen ikkunan komerossa ja sen läheisyydessä. Eteistä ei myöskään ollut. Päällysvaatteet ripustettiin toisen ja neljännen luokan huoneisiin, joista toinen oli kouluhuoneiston toisessa ja toinen sen toisessa päässä, siis ahtaimpiin huoneisiin, joka epäkohta valitettavasti ei ollut vältettävissä.

Neljäs luokka oli oikeastaan kaksivuotinen, mutta saattoi sen läväistä yhdenkin vuoden työllä, ja se onnistui minulle, epäilemättä sen vuoksi, että kaksi vuotta kolmannella luokalla istuessani olin saanut tukevan perustuksen.