Ei joutunut siis suomalainen virsikirjaehdotus hyvillä enteillä kirkolliskokouksen käsiteltäväksi, ja lähetekeskustelusta ei voinut muuta arvata kuin että ehdotus jo ennakolta oli tuomittu kuolemaan, auttamattomasti tulisi hyljätyksi.
Keskustelun aloitti Agathon Meurman, joka oli ollut viimeisen virsikirjakomitean jäsenenä. "Ensimäinen kysymys", lausui hän, "ei varsinaisesti ole se: kummoinen uusi virsikirja on, vaan: kummoinen virsikirja evankelislutherilaisella seurakunnalla tätä nykyä on." Hän väitti, että tässä virsikirjassa ei ole edes 20 virttä, jotka täyttäisivät kainoimmatkaan vaatimukset kielen ja runouden, tuskinpa hengenkään puolesta. Ja osoittaakseen mihin määrin parhaatkin virret loukkaavat kaikkia siivouden vaatimuksia, luki hän kohtia parista sellaisesta virrestä. Virsikirjan parantamisessa oli nyt työskennelty 70 vuotta, mutta työn tulokset eivät vieläkään näyttäneet kelpaavan. Lausui sen toivomuksen, että valiokunta, ottaen huomioon tehdyt muistutukset, muodostaisi ehdotuksen sellaiseksi, että kirkolliskokous voisi sen hyväksyä.
Provasti B.K. Sarlin luki pitkän lausunnon, jossa nähtävästi ilmeni papiston enemmistön mielipide ja joka päättyi siihen ehdotukseen, että kirkolliskokous virsikirja-ehdotuksen korjausta varten asettaisi "viimeisen valmistuskomitean", minkä olisi kokoutuminen kohta tämän kirkolliskokouksen loputtua ja jonka tekemän ehdotuksen viimeistään viiden vuoden päästä kokoutuva uusi kirkolliskokous sitten voisi lopullisesti hyväksyä. Tätä ehdotusta kannattivat kansakoulun-opettajat A. Ruoranen ja E. Häggman. Muut maallikkopuhujat, ratsutilallinen K. Wärri, kansakoulunopettaja K.J. Rahikainen, tohtori A.W. Jahnsson y.m., yhtyivät Meurmanin lausuntoon. Papeista esiintyivät, paitsi provasti Sarlinia, vain provasti E.M. Rosengren, N. Järvinen ja G.G. Forsman sekä piispa G. Johansson. Kaksi ensinmainittua vastusti niitä kovia lauseita, jotka vanhasta virsikirjasta oli lausuttu, mutta katsoivat, niinkuin provasti Forsmankin, suotavaksi että valiokunta saisi virsikirja-ehdotuksen korjatuksi hyväksyttävään kuntoon. Piispa Johansson vastusti niitä evästyslausuntoja, joissa valiokuntaa tahdottiin pelättää sanomalla: jollei virsikirjaa nyt hyväksytä, niin tapahtuu se ja se. "Valiokunta tehköön omantuntonsa mukaan, minkä voi." Kuulijat saivat tästä puheesta sen käsityksen, että puhuja epäili valiokunnan työn menestymistä.
Alakuloisella mielellä ryhtyi valiokunta työhönsä ja sai sen kestäessä tuon tuostakin kuulla, että turhaan se työskenteli. Mutta ahkerasti ja tunnollisesti se toimi, tarkastaen jok'ainoata värsyä, ottaen huomioon kaikki huomiota ansaitsevat muistutukset ja tehden niiden johdosta korjauksia sisällykseen tai muotoon. Etenkin piispa Johanssonin ja professori Ahlqvistin muistutukset varteen otettiin. Ja mikäli työ edistyi, sikäli korjaus-ehdotukset arkittain painettuina jaettiin kirkolliskokouksen jäsenille, jotta he ehtisivät niitä tarkastaa. Lopullinen mietintö joutui kokouksen käsiteltäväksi vasta syyskuun 27 päivänä eli neljä päivää ennen kirkolliskokouksen päättymistä.
Olen pitkän elämäni aikana ollut lukemattomissa julkisissa ja yksityisissä kokouksissa, mutta tuskinpa missään niistä mielet ovat olleet niin jännitettyinä kuin tässä istunnossa, jossa suomalaisen virsikirjan kohtalo oli ratkaistava. Kaikki edustajat olivat saapuvilla.
Ensiksi esiintyi virsikirjavaliokunnan arvoisa puheenjohtaja, lääninprovasti V.L. Helander. Tehtyään selkoa valiokunnan työtavasta, puhui hän omasta kannastaan esillä olevassa asiassa. Ennen kuin hänen täytyi ruveta pitelemään ehdotuksia uusiksi seurakuntakirjoiksi oli hän ollut niitä, jotka kammoksuvat kaikkia muutoksia näihin kirjoihin. Lukiessaan virsikirjaehdotusta oli hän löytänyt siinä pelkkiä mahdottomuuksia, vain puutteita, vieläpä opinvirheitä. Mutta hänen täytyi ruveta sitä tarkastamaan ja vanhaan virsikirjaan vertaamaan. Ja silloin tuntui kuin olisi liha hänen ruumiistaan pois revitty, tai kappale siitä, kun täytyi luopua ennakkoluuloistaan. Yhä selvemmin hän tuli huomaamaan, kuinka suuria ansioita ja etuja ehdotuksella oli vanhaan virsikirjaan verraten. Ja nyt oli hänen mielipiteensä muuttunut niin, että hän oli ehdottomasti asettunut valiokunnan kannalle ja tahtoi ehdotuksen hyväksyä valiokunnan tekemillä muutoksilla. "Hetki on hyvin kallis ja asia hyvin tärkeä. Minä en voi nyt mitään muuta kuin toivoa, että Jumala niin taivuttaisi kirkolliskokouksen jäsenten mielet, että he tässä Suomen kansalle niin tärkeässä asiassa voisivat tehdä kaikin puolin oikean päätöksen. Minä luulen, että se kukaties olisi suuri erehdys, jos tämä ehdotus nyt hyljättäisiin."
Tämä pontevasti lausuttu, lujan vakaumuksen kannattama puhe teki mahtavan vaikutuksen.
Odotettiin piispa Johanssonin lausuntoa, arvaten että se tulisi asian ratkaisemaan. Ja kun lääninprovasti A.G. Westerlund ja kirkkoherra K. Öller olivat valiokunnan ehdotusta kannattaneet ja valiokunnalle lausuneet kiitokset hyvästä työstä, esiintyi piispa Johansson neljäntenä puhujana. Hänen puheensa oli lyhyt. Hän valitti, että Suomen kansa, jonka runolahja on niin suuri, kirkollisrunouden alalla on ollut viimeisten joukossa. Viimeisten komitea-teosten kautta on Suomen kansa kumminkin osaksi siirtynyt vähän korkeammalle kannalle. Virsikirja-kysymyksessä on ennen kaikkea kolme kohtaa tarkastettavana: opillinen, hengellinen ja kielellinen. Opillisessa suhteessa ovat virheet korjatut, valiokunta on poistanut epäkohdat. Mitä hengelliseen kohtaan tulee, on ehdotus vielä heikko; mutta heikko on kyllä vanha virsikirjakin. Kielellisessä suhteessa on ehdotus epäilemättä puhtaampi vanhaa virsikirjaa. "Oli minulla toivo saada Suomen kansalle parempi virsikirja. Mutta kun ne esteet nyt ovat poistetut, jotka olisivat pakoittaneet minua omantunnon kannalta vastustamaan uutta, kun poikkeukset raamatusta ovat korjatut, niin minä tahdon puolestani hyväksyä valiokunnan ehdotuksen."
Piispa Johansson oli siis vastustajasta kääntynyt puolustajaksi.
Helpotuksen huokaus pääsi uuden virsikirjan kannattajain rinnoista.
Mutta ei vastustus kuitenkaan ollut kokonaan murtunut.
Provasti Sarlin tunnusti, että valiokunta oli tehnyt enemmän kuin mitä toivoa voitiin, vaan hän ei vieläkään ollut tyytyväinen. Uudisti ehdotuksensa, että asetettaisiin uusi komitea, johon valittaisiin miehiä eri opinsuunnista. Tätä ehdotusta kannatti vaskiseppä Sjöström, luetellen suuren joukon "puutteellisuuksia", ja uutta komiteaa tahtoi myöskin lukkari Tuomikoski, yhtymättä kuitenkaan provasti Sarlinin perusteluun. Provasti Rosengren ilmoitti, että hän ei aio äänestää virsikirjaehdotusta vastaan, mutta lausui suotavaksi, että muutamia kohtia siinä vielä korjattaisiin, ja samaa mieltä oli lukkari Roos. Ratsutilalleen Wärri ehdotti vain yhden korjauksen. Kaikki muut puhujat innokkain sanoin ehdotuksen hyväksyivät sellaisena kuin se valiokunnan käsistä oli lähtenyt, ja useimmat lausuivat valiokunnalle hartaat kiitokset sen suorittamasta jättiläistyöstä. Kaikkiaan käytettiin 45 puheenvuoroa, ja keskustelu kesti noin 5 tuntia. Äänestyksessä hyväksyttiin virsikirjaehdotus 71 äänellä 9 vastaan.