János setä oli ollut kolmetoista vuotta husaarina ja kolmekymmentä vuotta palvellut maaherranvirastossa sekä myöhemmin sisäasiainministeristössä. Häntä oli aina komennettu, hän ei koskaan komentanut ketään. Tämän pitkän ajan kuluessa hänestä oli kehittynyt niin täydellinen palvelija, ettei hän tehnyt mitään käskemättä, mutta toiselta puolen taas hän teki sen, mitä käskettiin, sokeasti, ajattelematta, kysymättä ja selitystä pyytämättä. Kaikessa hän noudatti sotilaallista täsmällisyyttä, ei sanonut vastaan, ei pyytänyt selvitystä ja työtoverinsa hän luokitti sotilasarvojen mukaan.
Toimituksesta erittäin hänellä oli se ajatus, että jokainen aputoimittaja on alkanut uransa palvelijana, s.o. sotamiehenä. Että hän itse ei ylennyt, siihen hän katsoi syyksi sen, että vasta vanhoilla päivillään oli astunut toimitukseemme. Kahta nuorta palvelustoveriaan hän alati kehoitti pitämään vaan siitä huolta, että heidän käsialansa tulisi kauniiksi. Silloin heidän ei muka enää tarvitse tuoda sikaria upseeriherroille, vaan he saavat uuden kirjoituspöydän ja kenraali puhuttelee heitä herraksi.
Hänen luonteensa kuvaukseksi kerron erään tapauksen, joka paremmin kuin mikään muu todistaa hänen täydellistä palvelijaluontoaan.
Eräänä päivänä sanoin minä hänelle suurimmalla kylmäverisyydellä:
— János, mihin panitte buenosairesini?
János'illa ei ole aavistustakaan siitä, mikä tuo Buenos-Ayres on, mutta sitä hän ei millään muotoa kysyisi. Sotamies ei voi tehdä itseään vikapääksi sellaiseen kuuliaisuusrikokseen. Hämmästyneenä katsoo hän minua silmiin, lyö yhteen kantapäänsä ja vastaa:
— Reilassa on, Teidän armonne, pyydän nöyrimmästi.
— Mutta mihin sen panitte?
— Hyvään paikkaan panin, Teidän armonne.
Sillä János tuumii näin: Jos herra kapteeni kysyy minulta, mihin panin bumosaimosin… hitto vieköön sen… niin hän varmaan on antanut minulle aimosin… mitä pirua se lienee… mutta minun vanha pääni on sen unohtanut.