Ei hänen päähänsä hetkeksikään uskalla juolahtaa se ajatus, että ehkä minä en olekaan antanut hänelle buenosairesiani. Mutta sitä hän ei voi edes uneksiakaan, että tuo Buenos-Ayres, jota hän luulee veitseksi, lyijykynäksi, kirjaksi tai saksiksi, ei ole muuta kuin Etelä-Amerikan kaupunki ja koko asia vaan leikintekoa.
Tuolla vastauksellaan, että "hyvään paikkaan panin, Teidän armonne", János (kuten hän kasvoistani lukee) toistaiseksi karkotti myrskyn. Levottomana menee hän palvelijain huoneeseen, luetellen järjestään mielessään kaikki, mitä hän viidenkymmenen vuoden aikana on joltakin saanut, toivoen siten pääsevänsä selville, onko hän joskus ennenkin saanut bumosaimosia.
Turhaan! Hän ei keksi mitään. Vain yksi asia on hänestä hirmuisen varma, se että minä olen uskonut hänen huostaansa bumosaimosini. Sitä ei voi epäillä, se on pyhää. Nyt hän vielä jättää sen sikseen, mutta kello kahdeksan Hänen armonsa menee kotiin, silloin hän uudestaan pyytää… mikä Herran ihmeessä se olikaan… nyt hän jo on sen kokonaan unohtanut.
Vanhuksen epätoivo nousee korkeimmilleen. Hän kääntyy Móric'iin, toiseen palvelijaan, ja kysyy häneltä mitä herrat tänään ovat hänen huostaansa uskoneet; hänessä herää toivo, että ehkä muilla herroillakin on bu… mikä peijakas, antoivat sen ehkä Móric'ille, ja tätä tietä hänkin pääsee sen perille, miksi ensiksikin kutsutaan tuota kalua ja toiseksi, mikä tuo kalu oikeastaan on?
Móric'ista ei voi saada mitään tolkkua ja János antautuu kokonaan kohtalonsa alaiseksi. Yksi vuosi arestia, raudoissa tai linnaa, se rangaistus odottaa häntä.
Nähdessäni hänen kiihoittuneena käyskentelevän ympärilläni ja etsivän suosiotani, tiedän että sillä oli vain se tarkoitus, että minä rupeisin välittäjäksi rangaistuksen huojentamiseksi. Lopulta minun käy häntä sääliksi ja minä sanon hänelle:
— János, nyt juohtuu mieleeni että luultavasti annoin Buenos-Ayresini
Móric'ille.
Vanhus tointui äkkiä. Se on toista se, jos Hänen armonsa sen myöntää.
— Minäkin sitä arvelin, Teidän armonne, mutta en tahtonut sanoa.
Ajattelin että Teidän armonne itse sen paremmin tietää.
— Mutta en kumminkaan ole varma siitä, János setä.