János seisoi edessäni jäykkäryhtisenä ja vaikeni äkkiä, kuultuaan epäilykseni. Hän ei tiennyt mitä olen päättävä, eikä siten tiennyt mistä hänen oli kiinni pidettävä.
— Käskekää Móric tänne.
János rientää ulos ja sanoo Móric'ille:
— Älä viisastele. Hänen armonsa on antanut sinulle bumosaimosin, älä siis kiellä. Ymmärrätkö? Minulta saat britannilaisen sikarin. Voit mennä sisään!
Móric oli elävä todistus siitä, että jos ihminen käyttää jotakin ruumiin osaansa ylenmäärin, se voimakkaasti kehittyy muitten kustannuksella. Móric'illa on hirveän suuret jalat, sentähden että hän juoksentelee paljon, sitä vastoin hänen päänsä on sangen pieni, sillä hän ajattelee vähän. Kun János'in yllämainittu lause tarkoitti Móric'in päätä, ei Móric ymmärtänyt sitä. Hän töllisti hämmästyneenä János'iin, sitten syöksi hän sisään minun luokseni. Hänen vaistonsa kehoitti häntä puolustamaan itseään.
— Pyydän nöyrimmästi, te suvaitsitte antaa János'ille tuon historian, vielä aamupäivällä näin sen hänellä.
— Hyvä on, hyvä, se on jo täällä laatikossani. Ei puutu mitään.
Móric tallustaa tyytyväisenä tiehensä ja sanoo János'ille:
— János setä, asia on jo reilassa. Siellä se on armollisen herran laatikossa.
János nyt äkkiä rohkaistuu.