— Tietysti se on. Kuinka ei olisi? Mitä minulle on uskottu, se ei voi kadota sinulle; te nuoret vaan olette aaseja, ette tiedä missä päänne on.
Hän hiipii minunkin luokseni, sillä tekosyyllä, että täyttää mustetolpponi. Rohkeus alkoi kasvaa.
— Se on siis Teillä?
— On.
— Tiesinhän sen. Minun käsistäni ei koskaan mitään ole kadonnut. Itse panin sen laatikkoon, sieltähän Teidän armonne täytyi se löytää.
Minua alkoi asia jo epäilyttää ja minä lukitsin puheenalaisen laatikon.
Siten ei János koskaan saanut tietää, mikä tuo Buenos-Ayres on.
Tämän jälkeen kerron, mitenkä hänestä puhkesi ulos se salaisuus, että hänkin oli menneen sankarikauden vaatimattomia urhoja.
Honvédien muistopatsasta Budassa paljastettaessa János setä, joka mielellään on sellaisissa tilaisuuksissa läsnä, seisoi vieressäni ja piti sateenvarjoa ylitseni. On mainittava, vieläpä János'in arvon takia mainittava, että aurinko paistoi kuumasti. Sateessa hänen ei koskaan ole tapa aukaista sateenvarjoa, sitä hän pitää hemmotteluna, teeskentelynä. Aurinkoa vastaan avaaminen, se ei ole teeskentelyä. Miksi? Siksi, että on yhdentekevää, lämmittääkö aurinko ihmistä vai ei. Siis voin häpeättä avata sateenvarjon. (Näyte János Jaczkón jälkeenjäävistä viisaista lauseista.)
Kun verho oli pudonnut alas patsaalta, katseli János tätä ja sanoi:
— Ikävä ett'en minä ole siinä.