— Se on toista.
Ja János otti kädestäni kepin ja toi sen jälessäni olutanniskeluun.
Hän asettui tuolini viereen, jotta yleisö näkisi, että minä olen upseeri, hän sotamies. Kun hän oli tyhjentänyt lasillisen olutta, aloin minä rohkaista hänen mieltään.
— No János setä, mitä yhteyttä teillä on honvédpatsaan kanssa?
Vastatkaa. Kertokaa kaikki.
— Ei käy päinsä, Teidän armonne, ei käy päinsä. Ei ole aikaa päivällisen takia.
Tuumailin, mitenkä voisi saattaa Jánosin tuntemattoman historian yhteyteen palveluksen kanssa. Sillä hän kertoisi sen heti, jos hänen täytyisi tehdä se viran puolesta.
Toinenkaan olutlasi ei tehnyt vanhusta puheliaammaksi, päin vastoin, kun alettiin soittaa päivällisille, János kysyi:
— Saanko mennä, Teidän armonne?
— Kyllä. Minä puolestani en teitä ensinkään tarvitse.
Missä hyvänsä, millä puolueettomalla alueella tahansa János sattui yhteen jonkun aputoimittajamme kanssa, heti hän asettui palvelussuhteesen häneen nähden. Vapaana kansalaisena hän istui raitiovaunussa, mutta jos siihen astui joku aputoimittajamme, hän heti muuttui palvelijaksi. Olutanniskelussakin hän kohta asettui käskettäväkseni eikä uskaltanut liikahtaa ennenkuin hänet virallisesti laskin menemään.