Jokainen tarttui uskolliseen pyssyynsä ja tarkasti sitä huolellisesti. Sitten tuli patruunataskun vuorot monenko venäläisen kuolema siinä piilee? Sillä aikaa kun huipulle asetetut rummuttajat ja torventoitottajat kaikin voimin hälyttivät honvédeja, hiipi pieni joukko sille syvälle tielle, joka vei Puolan rajalle päin ja jonka suu oli rovitettu kivillä ja suurilla pölkyillä.
Yht'äkkiä jyrisivät alempana olevilla kummuilla venäläisten mörssärit ja pommit räjähtelivät Sztrecsnón kukkulalla. Hälytys vaikeni. Molemmat rummuttajat melkein vierien saapuivat sotajoukkoon.
— Entä torventoitottajat? — kysyi Szeredai.
— Kuolivat — vastasi toinen rummuttaja ja näytti pyssyllään ylöspäin.
Katsottiin sinne. Toiseen toitottajaan oli juoksussa iskenyt kuolettava sirpale ja hän suistui eteenpäin, niin että pää jäi tiensyrjään riippumaan, katsoen alas turmatovereihinsa. Kuolema oli muuttanut hänen kasvonsa, avoimesta suusta tippui veri, silmät tuijottivat selkoselällään honvédeihin, ikäänkuin tarkastaakseen uskaltavatko hekin kuolla niin kuin hän.
Pojat katsoivat kalpeina toisiaan.
— Varuillanne! — huusi Sárospatak'in ylioppilas, joka oli kiivennyt ylös tiensyrjään, — jalkaväki tulee tiellä.
Jokainen asettui paikalleen rovitukseen.
Ja pommien räjähtäessä ylhäällä kummulla kuului heidän edessään repäiseviä hurraahuutoja ja yht'äkkiä nähtiin sadottain harmaatakkisia sotamiehiä rientävän heitä päin.
— Laukaiskaa! — huusi Szeredai. Laukauksen jälkeen peitti heidät paksu savu.