— Ladatkaa, laukaiskaa! — komensi Szeredai. Uusi pamaus. Hurraahuudot vaikenivat. Mutta kanuunain jyrinä ja pommien viuhina kuuluivat yhä.
Sárospatak'in ylioppilas makasi jo ylhäällä kukkulalla vatsoillaan ja huusi sieltä alas laaksoon:
— Venäläiset peräytyvät juosten, eläkööt unkarilaiset! Upseerit pysäyttivät heidät, järjestävät heitä. He tuovat mukanaan kanuunoita, muut kanuunansakin tähtäävät tännepäin. Varokaa… Kirottu koira…
Nuori ylioppilas vieri verisenä heidän keskelleen.
— Pyssyni! — puhui hän koristen. — Joku kartessin sirpale sattui vasempaan käsivarteeni, vaan sen minä annan heille takaisin… Pyssyni…
Szeredai tarkasti häntä. Hänen vasen olkapäänsä oli läpiammuttu. Hänet vietiin syrjään. Ylioppilas jatkoi korahdellen:
— He tulevat… Älkää huoliko minusta… pyssyni… antakaa vettä, vettä…
Rummuttaja antoi hänelle juoda ja pesi hänen kasvonsa.
— Varuillanne! — huusi rovitukselta vartija. Honvédjoukko ampui kaksi yhteislaukausta.
Yht'äkkiä rovitus tärähti, melkeinpä meni pirstaleiksi, samassa kaksi pommia lensi räjähtäen heidän päänsä yli. Venäläiset olivat asettaneet kanuunansa heitä vastaan ja pommia heittävät mörssäritkin oli suunnattu rovitusta kohden.