Paksu savu peitti kapean tien. Szeredai tunnusteli itseään kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut haavoittunut. Hänen jaloissaan koko joukko miehiä vaikeroiden kamppaili kuoleman kanssa. Kapteeni kiipesi ylöspäin paremmin nähdäkseen. Hälvenevän savun läpi näki hän, että venäläiset eivät hyökkää heitä vastaan, vaan ampuvat räjähtäviä kuulia rovitukseen… Vastapäätä olevat metsänaukeamat olivat harmaina sotamiehistä. Nämä tahtoivat kiertää heidät.
— Joka elää, kiivetköön ylös kukkulalle! -huusi Szeredai alas, — sillä he tukehuttavat meidät sinne tielle. Tänne päin, pojat!
Noin kolmekymmentä puolipyörtynyttä, ruudinsavun mustaamaa olentoa alkoi nyt kavuta ylöspäin. Takimmaisina laahasivat molemmat rummuttajat Sárospatak'in ylioppilasta, joka kuumeesta palavin silmin pyysi milloin pyssyä milloin vettä.
Tuskin olivat he jättäneet solan, kun venäläisten kanuunat sytyttivät rikkiammutun rovituksen tuleen… ja tulen, räiskynän ja kanuunain jyrinän lävitse peloton joukko kauhulla kuuli tuonne alas jääneitten, pahasti haavoittuneitten honvédien tuskallisia vaikeroimisia, jotka vähitellen vaikenivat. Ne olivat joutuneet liekkien uhriksi!
Huipulla seisoivat kuolon kamppailijat selin toisiinsa nojaten.
Yht'äkkiä kaikuu yltympäri metsistä Venäjän keisarihymni, soittokunnat puhaltavat, upseerit karjuvat. Ja huipun alta, metsän rinteestä, joka taholta ilmestyy pajunettimetsä.
Mahtava hurraahuuto tärisyttää ilmaa ja pajunettimetsä liikkuu nopeasti ylöspäin.
He olivat tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä.
Silloin kultakypärinen, loistavasti puettu kenraali ratsastaa ulos joukosta ja viitaten miekallaan huutaa terävällä äänellä:
— Stoj! Joukko pysähtyi.