* * * * *
Ulkona palvelijain huoneessa, kun nuoret kerran pilkkasivat János setää, joutui hän raivoon ja tunnusti vielä enemmän.
— Lievän kepittämisen takia upseeri alennettiin virastaan… me kaikki saimme uudestaan juosta kujaa… selkäni oli ihan verissä… Kaksi viikkoa olin vuoteen omana, sitten tuli linnaa. Niin se oli, tietäkää se, penikat…
Kelpo vanhus pelkäsi, että jos hän kertoo tämän siellä sisällä, me pidämme sitä kerskailemisena. Hän ei tahtonut olla meitä parempi.
Preszákan varjot.
I.
Vuorisen seudun peitti pimeä ilta. Taivas oli synkkä, ilma kostea, maa lokainen. Kylmä Lokakuun tuuli puhalsi lumen peittämiltä vuorenhuipuilta. Huojuvien puiden kuivat lehdet ratisivat hiljaa. Suutansa maiskuttaen kiirehtivät rihmakenkäiset olennot kapakkaa kohti. Joskus pysähtyi joku mies ja kuunteli. Tuntui ikäänkuin kylän päästä, Ompoly-joen viereiseltä suurelta pellolta, suuri, tuskallinen huokaus olisi noussut kylään päin. Tällä pellolla makasi kuusi sataa Zalathnan unkarilaista, jotka Dobra tribuunin joukkiot olivat edellisenä yönä tappaneet.
Preszákan kapakan juomasalissa istui joukko valakkilaisia viinilasien ääressä. Nurkassa palava tuli heitti heihin veripunaisen hohteen. Yksitellen saapuivat miehet ja asettuivat äänettöminä istumaan pitkälle penkille. Ei kukaan puhunut.
Jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Joskus salaa tutki naapuriaan, ikäänkuin hakien verenjälkiä hänen käsistään.
Yht'äkkiä avasi joku oven ja Bora tribuuni astui sisään. Toinen silmä oli sidottu verisellä liinalla. Hän oli käheä ja raivoisa.