— Peruuta käskysi, tribuuni, — vastasi puhuteltu ja katseli peloissaan ympärilleen — tapoin erään vaimon ja hänen kolme pientä lastaan, vaikka hän niin kauniisti, ristissä käsin rukoili. Ja nyt kaikuu korvissani alinomaa heidän voivutuksensa. Kun sinä puhut, kun itse puhun, aina kuulen heidän itkunsa… Ruohon, puiden huojuntakin on kuin heidän haikea valituksensa… Se on hirveätä!
Tribuuni puisteli itseään, ikäänkuin tahtoisi ravistaa jotain olkapäiltään. Sitten tyhjensi hän viinalasin ja tilasi raa'alla äänellä uuden.
Kapakan isäntä asetti sen hänen eteensä, tyhjensi itsekin puolen lasia ja puhui sitten hiljaan:
— Hämärässä tulin sisään puutarhasta. Kolme kertaa pysähdyin ja katsoin taakseni, sillä kuulin askeleita takanani. Vaan ei siellä ollut ketään. Jos katsoin valoisaan kohtaan, näin mustia varjoja; jos taas pimeään tuijotin, näin valkeita haamuja liikkuvan edessäni. Tahdoin sanoa "ylistetty olkoon Jeesus Kristus", mutta en muistanut sitä.
Tylsänä katseli hän eteensä. Lasi tutisi hänen kädessään.
— En muistanut sitä… en muistanut — sopersi hän.
Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa.
— Näettekö tuota punaista pilvenhattaraa taivaalla? — kysyi eräs vanha paimen — se on juuri kylän yläpuolella. Ehkä se on verta, joka aina tulee siinä pysymään. Syntiin vajosimme me ihmiset, Jumala olkoon meille armollinen.
Muutamat tekivät ristinmerkin.
— Totisesti tribuuni, meidän rauhamme on lopussa.