— Arkoja koiria te olette, — huusi Bora ja löi kovasti pöytään — mitä te täällä vaikeroitsette kuin vanhat vaimot? Juokaamme, säkkipillinsoittaja astukoon esiin, tanssikaa!
Samassa Valea kavahti pystyyn ja silmänsä tuijottivat oveen päin.
— Ettekö kuule? Voi, ihmiset, ettekö kuule?
— Mitä, mitä?
— Lapsen itkua.
Syntyi kuolon hiljaisuus. Ovelta kuului lapsen itkua ja rukoilevia sanoja. Takkupäiset, hurjat vuoriasukkaat katsoivat säikähtyneinä toisiinsa. Lopulta hypähti tribuuni pystyyn ja paiskasi oven auki.
Kahdeksanvuotias, kultahapsinen, herrasväkeen kuuluva, mutta rikkirevityissä vaatteissa oleva pieni tyttö astui sisään. Hän oli ihan likainen ja verinen ja vapisi vilusta. Hän meni suoraa päätä vanhan paimenen luo ja sanoi itkien:
— Tehkää hyvin, setä, sanokaa isälle ja äidille että jo nousisivat ylös ja menisimme kotiin, minua niin paleltaa.
— Missä vanhempasi ovat? kysyi paimen.
— Ulkona pellolla, pahat sedät tekivät heille pahaa ja löivät heitä kovasti yöllä… he panivat maata kedolle ja minäkin nukuin heidän viereensä… mutta nyt he eivät puhu mitään eivätkä tahdo nousta… Vaan täälläpä onkin lämmin… Ja pieni vapiseva tyttö vetäytyi valkean ääreen.