Vartaloltaan hän oli todellinen jättiläinen. Hänen pajunettinsa ja pyssynperänsä olivat yhtä veriset. Näkyi että hän ryntäyksissä oli säädyllisesti myötävaikuttanut. Mutta kartessin sirpale oli haavoittanut häntä reiteen ja hänen oli pakko jättää tappelu.
Ensimmäisen tiilikattoisen talon luona tuntee hän voimansa loppuvan, edemmäs hän ei voi mennä.
Katsahtaessaan taaksensa hän näki lumessa pitkän juovan vuodattamaansa verta.
Hän koputti pyssyllään porttia. Portti aukeni ja Bárdy näki siinä pari pelästynyttä valakkilaista miestä ja naista.
— Viekää minut vuoteeseen, peskää haavani, sillä minä pyörryn.
He riensivät häntä tottelemaan, sillä kaupunki oli unkarilaisten käsissä ja valakkilaiset eivät vielä tienneet, kuka tämänpäiväisessä tappelussa tulee voittajaksi.
Takimmaisessa pihahuoneessa, johon he hänet panivat maata, makasi jo joku toisessa vuoteessa.
— Kuka se on? — kysyi Bárdy. Talonisäntä, Balistye niminen köydenpunoja, vastasi vapisevalla äänellä:
— Suokaa anteeksi, herra honvéd, eräs haavoitettu itävaltalainen upseeri, jolta solisluu on ammuttu poikki.
— Minä en siitä välitä, mutta jos kenraali Bem saa sen tietää, ammuttaa hän teidät. Pyssyni!