— Sano husaareillesi että pitäkööt sekä silmänsä että korvansa auki. Viime yölläkin ammutin yhden vakoojan, joka tahtoi puikahtaa linjamme lävitse.
— Millä asioilla hän kulki?
— Kapinallisia julistuksia vei mukanaan Komárom'iin. Tahdotaan saattaa karnisooni eripuraisuuteen että sitte antautuisimme heidän armoihinsa. Hyvästi!
Ferdinand-husaarit ratsastivat pois. Szentgáli järjesti tarkastusupseerit, jotka lakkaamatta kulkivat etuvartijain välillä, ja meni sitte muitten kanssa csárdan juomatupaan. Hevoset jätettiin riisumatta. Täysiin tamineihin jäivät miehetkin.
Talikynttilän liekki oli kalpea ja paloi hitaasti, vitkaan ja katkonaisesti sujui puhekin upseerien kesken. Kaikki olivat sodan karaisemia lujia nuorukaisia, jotka jo koko vuoden olivat yhä seisoneet sotakannalla. He olivat tottuneet joka päivä katsomaan kuolemaa silmiin. Kärsimysten koulussa he olivat kasvaneet yhteen kuin yhdeksi perheeksi. Veljinä rakastivat toisiaan, ilot ja surut jakoivat keskenään. Yksi heistä oli vielä viime vuonna opettaja ja käytti valkeaa munkkikaapua; toinen, Sándor Bardóczy, omisti kaksituhatta holdia maata Szabolcs'issa, kolmas ja neljäs olivat vanhoja keisarillisia ratsuväen upseereja, ja viidettä, tuota parratonta luutnanttia, Kázmér Bodóta, odottivat kotona kaipaavat vanhemmat; lakitieteen ylioppilaasta hän oli tullut sotilaaksi. Kapteeni itse oli ollut kaartilaisena Wienissä – Unkarin kaartissa.
— Mitä murehditte? — puhui kapteeni äreästi upseereilleen — näin se oli tähdissä kirjoitettu… Johan aikoja sitten olemme tietäneet että tällainen tulee loppu. Kuka se hullu oli, joka uskoi että me voisimme kahden keisarin yhdistyneet sotajoukot voittaa?
Hän katsoi ympärilleen. Ei kukaan vastannut. Hienokasvoinen Bodó, jonka ihoa ei aurinko eikä tuuli ollut voinut paahtaa, kääntyi puoliksi poispäin, sillä hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.
— Sinä Bodó — jatkoi kapteeni — kun tulimme, näin että yhä katselit linnunrataa taivaalla. Ehkä luulit että Csaba sankarin kaatuneet sotilaat uudestaan ilmestyvät unkarilaisia auttamaan? -Siitä on jo pitkä aika, ehkäpä se ei ollut tottakaan — lisäsi hän katkeralla huokauksella.
Bodó ei kestänyt kauvempaa. Hän nousi ja nojautui ulos avoimesta ikkunasta. Eräs nuori husaaripoika, joku debreceniläinen ylioppilas, istui kuistilla ja hyräili puoliääneen, vaan kuin itsekseen, pakenevain "kuruc'ien" ["kuruc" = Rákóczyn sotilaitten tavallinen nimitys. Suoment. muist.] vanhaa surullista laulua:
/p
Kézsmárk'issa tuuli puhaltaa,
Herran haltuun kallis isänmaa!
p/