Nyt todellakin Bodón kyyneleet alkoivat vuotaa.
— Noh — puhui opettaja-yliluutnantti — ainakin me kauniisti katoamme historian näyttämöltä. Emme mädänneet vähitellen, vaan hukuimme veriseen katastroofiin. Loistavasti lopetamme hunnilais-unkarilaisen legendan. Attila alotti, me päätämme. Älkää unhottako — puolentoista vuosituhannen historian me saatamme loppuun. Historian kirjaan olemme ikuisiksi ajoiksi kirjoittaneet Unkarin nimen. Kansa voidaan polkea, panna ikeen alle, mutta ei hävittää. Se on elävä ja muistava meitä.
Toinen husaariupseeri kalahutti miekkaansa.
— Ja minä sanon teille, että vielä ei pidä epätoivoon joutua — puhui hän intohimoisella äänellä — vielä seisoo Komárom, jossa on elatusvaroja yhdeksi vuodeksi ja neljäkymmentätuhatta sotamiestä. Venäläinen sotajoukko kulkee jo poispäin, sillä kolera raivoo sen keskuudessa, ja itsekseen jääneelle itävaltalaiselle me voimme määrätä ehdot. Teemme semmoisen sopimuksen heidän kanssaan, josta koko maalle tulee hyötyä.
— Unelmia, haaveiluja! — mutisi kapteeni.
Bardóczy, Szabolcsilainen maanomistaja, jonka mustissa silmissä tuima tuli säkenöitsi, alkoi lyödä miekallaan maahan.
— Lapsellista puhetta, ämmämäistä pakinaa, jota te täällä olette pitäneet — lausui hän käheällä äänellä, joka vähitellen muuttui kirkuvaksi — minä en luovu niistäkään. Se, että Komárom'illa pelastaisimme maan, on typeryyttä. Ja mitä puhetta se on, että katoamme historian näyttämöltä? Tänne jäämme, vielä ei ole mitään kadotettu, pari rohkeaa miestä voi vielä nytkin pelastaa kaikki. Ymmärtäkää minua — ei pataljoonia, rykmenttejä, kanuunoita tarvita, tähän… kourallinen luja-aikeisia miehiä…
Hänen toverinsa hämmästyivät. Luulivat hänen hullustuneen.
— Olen järjissäni, pojat, uskokaa pois. Mutta tunnustan että eräs päähänpisto on minussa kypsynyt. Silloin se heräsi päässäni, kun Isaszeg'issa saamani miekanisku pani minut vuoteelle neljäksi viikoksi. Sinne saapui tieto liitosta Venäjän kanssa. Silloin ymmärsin että meistä tulee loppu… ja keksin mikä meidät voisi pelastaa… Siitä saakka se ajatus ei jätä minua. Yöllä se häiritsee untani, päivällä se on jäljissäni ja pureskelee minua… Keskellä kanuunain pauketta, hyökkäyksissäkään se ei jätä minua…
— Mikä se on, mikä se on? Puhu! — huusivat toverit kiihkoissaan.