Ryytikauppias meni sisään Hammerin luo. Hän makasi suu auki, hengitti lyhyesti ja katkonaisesti, silmät olivat syvälle painuneet, kasvot tulipunaiset.
— Ja minäkö herättäisin tuon menemään lumimyrskyyn? Enpä toki, sehän olisi varma kuolema. Jääköön nukkumaan, raukka.
Ja tuo hyvä mies meni itsekin taas levolle. Hammer nukkui seuraavan päivän iltapuoleen asti. Silloin hän kutsui talon isännän luokseen.
— Mitä uutisia? Mitä minulle on tapahtunut? — Te menitte tainnoksiin eilen illalla ja minä panin teidät vuoteelle.
— Ja legioona?
— Se lähti yöllä. Sanotaan, että tänään on tappelu jossain.
— Pyhä Jumala! Mitä olette tehnyt minulle? Olen jäänyt pois tappelusta. Minä olen kadotettu. En koskaan voi puhdistaa itseäni pelkuruuden syytöksestä. Minua luullaan karkuriksi.
Ryytikauppias koetti lohduttaa häntä. Poikaparka vaan ravisti päätään ja toisti lakkaamatta:
— Ette tunne legioonaa, ette tunne legioonaa. Kunnia on minulta mennyt!
Tunnin kuluttua ampui hän itsensä pyssyllään. Pöydältä löydettiin kirje, joka oli osoitettu hänen Etelä-Tyroolissa asuvalle äidilleen.