Ja kylmästä lumimyrskystä surusanoma kuin musta lintu pyrähti lentoon, iskeäksensä äiti raukkaan, joka päivänpaisteisessa, lämpimässä seudussa niin monta kertaa oli kääntynyt pohjoista kohden, jossa valkeahuippuiset alpit seisoivat… sieltä hän odotti rakkaita tietoja ainoalta pojaltaan.
Juutalaispoika.
I.
Kaukana alhaalla etelässä oli jo kauvan tapeltu, mutta Kis-Regöc'in osalle ei vielä ollut tullut mitään sodasta. Puhuttiin kapakassa, puodeissa, kunnantalossa ja torilla, kirkon edessä, että vapaus on päässyt valtaan, ei ole enää herraa eikä talonpoikaa, ei alustalaista eikä verotyötä. Mutta mitä on, sitä ei vielä tiedetty. Syksyllä sitten sekin saatiin tietää. Erään honvéd-pataljoonan jätteet kulkivat kunnan läpi. Pataljoonaa oli käsketty tien varrelta, mikäli mahdollista, pestaamisella täydentämään itseään.
Upseerit olivat asettuneet isoon ravintolaan ja lähettivät taitavimmat miehensä joka suunnalle. Herrasmaisemmin kasvatetut sanelivat ja pitivät puheita, siihen kykenevät tanssivat ja lauloivat; kuntalaiset joutuivat kiihkoon ja nuorukaiset kiiruhtivat joukottain ravintolaan pestautumaan sotilaiksi.
Aaronin poika, Jakab, katseli, kuunteli tätä. Jokin uusi, tuntematon tunne alkoi kuohua hänen povessaan. Tuntui kuin olisi joku ääni huomauttanut häntä velvollisuudesta, jota tuli täyttää.
Pitkään aikaan hän ei ollut selvillä, mitä tehdä. Vihdoin välähti ajatus hänen päässään. Ikäänkuin jonkun työntämänä meni hän suoraa päätä pestauskomissioonin eteen.
— Mitä tahdot, poika? — kysyi eräs upseeri.
— Ruveta honvédiksi, — vastasi hän hiljaa.
— Olet juutalainen, eikö niin?