— Olen. Upseerit kuiskailivat keskenään.
— Onko sinulla vanhemmat elossa? — kysyi kapteeni.
— On.
— Voitko jättää heidät tänne? Eivätkö he tarvitse sinua?
Jakabin sydäntä kouristi. Sitten katsoi hän kapteeniin ja kysyi:
— Miksi herra upseeri kysyy sitä juuri minulta? Tähän asti on jokainen otettu, joka on ilmoittautunut. Otettiin Pista Gál’kin, leskiäitinsä ainoa poika.
Kapteeni vastasi kuivasti:
— Mutta sinä, poikaseni, olet juutalainen, ja miehistölläkin on jotain sanomista tähän.
— Minulla on ihan sama velvollisuus tarttua aseisiin kuin muillakin. Täällä olen syntynyt, täällä tahdon kuollakin, isänmaa on minunkin, ei vaan heidän… En tahdo että minua syytetään siitä, että pelkurimaisesti piilin silloin, kun jokainen nuori mies kiiruhti sotaan. Vaikkapa vain kuivaa leipää söisin, voitaisiin minua soimata, etten sitäkään ansaitsisi, kun istuin kotona silloin kun jokainen läksi maata pelastamaan.
Eräs vanha lääkäri nyökäytti syvään päätänsä.