— Jääköön istumaan, siihen hän on omiaan, mitä se meihin kuuluu. Hän ei sovi meidän pariimme.
Ja kun Jakab kolmenkymmenen askeleen päässä yhä vielä toivoen odotti, alkoivat he heittää häntä kivillä.
Upseerit eivät voineet muuta kuin myöntyä pataljoonan toivomukseen; vanha lääkäri tosin huomautti, että Pestissä vähäisen vastustuksen jälkeen oli otettu juutalaisia kansalliskaartilaisiksi, mutta upseerit toivat sitä vastaan esiin, että Pozsony'issa ei sallittu juutalaisten astua kansalliskaartiin.
Merkin annettua asettui järjestykseen ja riviin rekryyttien kautta täysilukuiseksi saatu pataljoona, ja torvien räikkyessä lähti se ylös vuorten väliin. Torvien räminä ja aseiden kalske kuului kauvan joka taholle keltaisessa syyshämärässä… Sitten oli kaikki hiljaa. Vanhat miehet saattoivat kotiin itkeviä vaimoja.
Jakab kuunteli erään keon alla maaten sotaväen jymyn etenemistä. Sitten hän lähti kotiin. Suuteli äitinsä kättä ja meni puotiin vanhan Aaronin luo. Ei kenenkään silmään pistänyt mitenkä kalpea ja surullinen hän tänään oli.
II.
Sitten ei taas pitkään, pitkään aikaan kuulunut heille mitään sodasta.
Vainiot joutuivat lumen, alle ja tiet tulivat melkein mahdottomiksi
kulkea. Ihmiset kulkivat reellä, heidän askeltensa ääni katosi lumeen.
Koko kylä tuli niin hiljaiseksi kuin kalmisto.
Silloin yht'äkkiä sodan laine syöksyi heidänkin päällensä.
Kuuluisa sotapäällikkö vetäytyi joukkoineen takaisin sen seudun läpi. Kolkkona, tuulisena, lumisena iltana saapui kylään kumealla kolinalla ja rytinällä suuria mustia vaunuja, joita vartioitsi eskadroona husaareja ja pataljoona honvédeja.
He pysähtyivät torille. Kansa tuli lyhtyineen katsomaan, mitä nyt oli tulossa.