— Helppo hänen on olla täällä kotona, meidän kamppaillessa kuoleman kanssa jäätyneellä lumella, — puuttui siihen eräs sotamies.
— Hohhoo, milloinkahan olen kotona, — huokasi eräs seitsemän-kahdeksantoista vuotias poika, pyyhkien muutamia pakkasesta vuotavia kyyneleitä; — tiedän että äiti parkani itkien ajattelee minua joka ilta.
Sotamiesten kasvoihin kuvastui suru. Kaikkien mieleen juohtui jätetty koti. Ikävöiden kääntyivät he puodista tulvivaan valoon päin… Tuolla sisällä mahtaa olla hyvä ja lämmin.
Eräs vääpeli kiiruhti sinne.
— Asentoon! — huusi hän hiljaan, — kohta lähdetään.
— Onko jo opas? — kysyi korpraali.
— On, kylätuomari hankki erään metsänvartijan. Vielä tänä yönä meidän täytyy ehtiä Prázsmár'iin.
— Asentoon! — kuului hiljaan joka taholle.
Upseerit ratsastivat pataljoonan eteen, koko joukko lähti liikkeelle ja katosi vähitellen lumipyryyn ja yöhön.