Juutalaispoika ojentaa itseään, vetää syvästi henkeään, hänestä tuntuu kuin olisi vapautunut kaikesta taakasta… hän laskee kätensä sydämelleen… ja syöksyy sitten rajulla, yli-inhimisellä karjunnalla alas kukkulalta.
— Herätkää, vihollinen on täällä, varoillanne, varoillanne, herätkää, herätkää!
Hän lankee, luisuu viisi, kuusi syltä alaspäin, hypähtää ylös, kädet, pää verissä, syöksee yhä karjuen eteenpäin.
— Ampukaa se koira! — ärjyy översti. Valiojoukko jääkäripataljoonasta ampuu laukauksen kuin yhden pyssyn suusta… Juutalaispoika horjuu, hänen äänensä kätkee… hän pyörähtää vielä kerran ympäriinsä, veri purskuu suusta… sitten jää hän selin makaamaan ristin alle…
Ja kiveen veistetty Jumalan poika, Vapahtaja, loistaen kuun lempeästä hohteesta, näytti lumenpeittämän orjantappurakruunun alta rakkaudella hymyilevän tälle pojalle, joka kuoli suuren aatteen eteen… jota hän ei edes ymmärtänyt, ainoastaan aavisti ja tunsi…
Översti toitotutti "sturmschritfiä" (väkirynnäkköä) ja tyroolilaiset kiipesivät kuin kissat ylös kukkulalle. Mutta hyökkäys tuli liian myöhään. Honvédit suojelivat kylää ankaralla kivääritulella, mutta husaarit riensivät aarrevaunuineen Prázsmár'in toisella puolella olevan Dargón ahtaan solan kautta pois.
Tyroolilaiset peräytyivät. Takimmaisena tuli eräs jääkärikapteeni pää siteessä. Astuessaan juutalaispojan ruumiin ohi, potkasi hän sitä ja morahti:
— Koira, sinun on syy, ettei hankkeemme onnistunut!
Ruumis kääntyi potkusta ja pää painui alemmaksi. Ehkä peittääkseen häpeätään… tai ehkä suudellakseen maata…
Kolmannen pataljoonan ryssä.