Oli Kesäkuun 21 päivä 1849. Kuumana paistoi aurinko kesäisille vainioille. Komárom'in luona jatkui sota, viimeinen taistelu alkoi. Pered'in, Sellyen, Királyrév'in, Vágkirályfalvan, Palóc'in, Kajál'in, Galanthan ympärillä kanuunat jyrisivät, pyssyt paukkuivat, pajunetit suhisivat.
Sinä päivänä näkivät honvédimme ensimmäisen kerran venäläisiä sotilaita. Ne seisoivat kukkuloilla tiheissä riveissä. Suippupäisten kypärien kiiltävä metalli loisti kauas kirkkaassa päivän paisteessa. Upseerit edessään, hevosen selässä, liikkumattomina kuin pronssiset kuvapatsaat. He odottivat merkkiä hyökkäykseen.
Säihkyvin silmin katselivat honvédimme uhkaavaa joukkoa ja suonenvedontapaisesti pitelivät he pyssyjään. Tuskin malttoivat odottaa hyökätäkseen pohjoisen vihollisen kimppuun, jonka sataantuhanteen nouseva joukko silloin jo oli autioksi elänyt, tallannut maan.
Ei kukaan pelännyt heitä.
Kolmas pataljoona, jonka sinisissä lakeissa oli valkea sulka, makasi
Deákin alapuolella leikkuuta odottavassa äärettömässä vehnäpellossa.
Tämä seisoi lähinnä venäläisiä rykmenttejä.
Yhtäkkiä etuvartijat tuovat venäläisen sotamiehen pataljoonaan. Kädessä oli hänellä muutamia läkkiastioita, täynnä vettä, tuntemattomalla kielellä riiteli hän honvédien kanssa ja tahtoi kaikin mokomin mennä venäläisiä kohden.
Kutsuttiin eräs Guttman niminen galitsialainen honvédi, joka osasi venättä ja tämä käski hänen olla meluamatta.
— Kuinka en meluaisi, kun ette salli minun viedä kapteenilleni vettä, — vastasi ryssä.
— Mutta sinä olet meidän vankimme, veikkonen, ja meidän käskymme alainen.