— Täytyykö minun jättää teidät?
— Täytyy. Kaikki on lopussa.
Poika istui vaunuilleen ja tuijotti koko yön jäykkänä eteensä. Ei mennyt asia hänen päähänsä.
Seuraavana päivänä, kun tämä urhoollinen sotajoukko seisoi sotajärjestyksessä ja aloitti aseenheiton, kun venäläiset sotarivit tulivat lähelle ja melkein ympäröivät meidän rivimme — ymmärsi hän aseman.
Hän riisui ulaaniunivormunsa, haki esiin ja puki päälleen vanhat jalkaväkiryysynsä. Sitten hän surullisella silmäyksellä katseli, katseli pitkään kolmatta pataljoonaa — ja alkoi hitaasti astuskella venäläistä joukkoa kohden. Hän pysähtyi pysähtymistään, katseli katselemistaan takaisin, niin vaikea oli ero, ja vihdoin hän katosi iestäjäin sekaan.
Ehkä hän näki jälleen rakkaan lippunsa Moskovan Kremlissä?
Gyönk'in kansalliskaartilaiset.
Gyönk'in svaabilaiset [svaabilaiset = saksalaiset. Suoment. muist.] kansalliskaartilaiset suorittivat tehtävänsä niin onnellisesti että he jalkaisin menivät sotaan ja ratsain palasivat sieltä. Mutta vasta myöhään heidät siihen saatiin. Etelässä asuvat svaabilaiset olivat jo kauvan aikaa olleet verisessä sodassa serbialaisten kanssa, kun he vielä rauhallisesti viljelivät maatansa tuolla alhaalla Tolnan komitaatissa, leikkasivat ja kokosivat viljaa. Ja jos joku heille sanoi että isänmaa on vaarassa, nouskoot hekin sitä puolustamaan, vastasivat he siihen: Kai isänmaa tulee meitä hakemaan, jos se meitä niin välttämättömästi tarvitsee.
Vasta silloin alkoivat he katsoa asiaa vakavalta kannalta, kun Drávan vieressä olevasta unkarilaisesta leiristä husaari Berci Kovács tuli kotiin, käsivarsi poikki-ammuttuna, ja ilmoitti että parin päivän päästä lukematon kroatilaisjoukko ryntää maahan, tunkee kaikkialle, ryöstää ja hävittää kaikki.
Berci Kovács maalasi kauheilla väreillä granitshaarit ja saraseenit. Kuinka he syöksyvät eteenpäin, karjuen, pitkissä punaisissa viitoissa; heidän leivänleikkuuveitsensä ovat niin isot kuin miekat ja pyssynsä ovat yhtä pitkät ja paukkuvat yhtä kovin kuin kanuunat.