Elatustarpeita he eivät kuljeta mukanaan, sillä he elävät ryöstämisellä. Joka heiltä jotakin kieltää, sen he paikalla ampuvat, ja se voi olla siitä mielissään, sillä toisia he paahtavat hiljaisella tulella. Korventavat niinkuin sian. Ehkä vielä muokkaavat silavaksikin.
On luonnollista, että tämä kertomus sai kylmät väreet karmimaan selkäpiitä. Monet sääret vapisivat housuissa. Ja moni ajatteli kuinka hän saattaa tohvelit jalassa juosta.
Mitä on tehtävä?
Vaimot ja lapset sekä arvokkaimmat tavarat piilotettiin viinivuorille, mutta mitä sitten?
Unkarin hallitukselta tuli käsky että ruoka- ja juomatavarat ovat kätkettävät vihollisilta, tiet tukittavat, sillat purettavat, sitä paitsi jokainen asekuntoinen mies, ensimmäinen tappoase mikä käteen osuu mukanaan, kiiruhtakoon Pákozd'iin ja Ozoraan.
Isänmaa tuli heitä hakemaan! Täytyy lähteä sotaan! Kateellisina katsoivat he Berci Kovács'ia, joka jo oli saanut osansa. Kuka tietää, mikä heitä odottaa? Ehkä korventaminen? Hyvät svaabilaiset, pää syvälle painuneena hartiain väliin, astuskelivat edestakaisin kylässä ja odottelivat mitä oli tuleva.
Vanha Paczolay veti sillä välin kansallislipun talonsa harjalle ja antoi torvenpuhaltajien kulkea pari kertaa kylän läpi. Soittajat puhalsivat Rakóczy-marssia ja veivät sen suuren joukon, joka oli kokoontunut heidän jälkeensä, Paczolayn pihalle.
— Hyvät ystävät, kansalaiset! — puhui Paczolay kuistilta, — tunnin kuluttua olkoot kaikki valmiit. Takokaa viikatteenne suoriksi, hiokaa kirveenne, puhdistakaa pyssynne, kellä sellainen on, ja saapukaa tänne pihalleni.
Joukossa kuului mutinaa.
— Jättäisimmekö kylän? — huudettiin.